Maanantai alkoi sikälikin hyvissä merkeissä, että sain sähköpostitse hyviä uutisia. Onnistuin sitten kuitenkin viime hetken työnhaussa, nyt pitäisi taas olla työpaikka. Ellei tässä mitään ihmeitä tapahdu, niin työt alkaa jo ensi viikolla. Aika säkä kyllä kävi... Uusi työpaikka löytyi parin viikon sisään edellisen peruuntumisesta. Noh, ei pidä juhlia ennen kun on nimi paperissa, sen olen ainakin oppinut. Eikä ole muuten Rulle-kissaakaan kuulunut.

Tuurilla ajoitimme myös täydellisesti bussiasemalle menon ja puolen tunnin päästä istuimme jo bussissa kohti Cancunia. Matkaa oli vain vaivaiset neljä tuntia. Ohitimme Cancunin turistiparatiisin ja otimme taksin suoraan Isla Mujeresin lautalle. Alle puolen tunnin lauttamatka oli muuten miellyttävä, mutta koimme syvää myötähäpeää lautalla esiintyneen viihdetaiteilijan puolesta. Ajatella jos Suomenlinnan lautoillakin olisi hyvin kyllästyneen oloisia naikkosia laulamassa ikivihreitä taustanauhan tahtiin.

Isla Mujeres on kyllä aivan mieletön paratiisisaari. Taitaapa olla paras reissukohde tähän mennessä. Täällä voisi viipyä vaikka koko loppureissun, mutta huvittaa kyllä käydä vielä Playa del Carmenissa ja Tulumissakin. Ei kai niitäkään ole turhaan kehuttu. Olemme Poc Na Hostellissa, joka on iso ja todella hyvin varustettu. Täällä on mm. oma (hyvä ja kohtuuhintainen) ravintola, oma baari JA rantabaari, riippumattoja, valkeaa hiekkaa, hyvää aamukahvia, taskurapuja, liskoja, koiria, kissanpentuja... mitä sitä muuta ihminen tarvitsee? Hostelli on tosiaan ihan rannassa, hyvä uimaranta parin korttelin päässä. Huone on vähän kuuma mutta muuten hyvä. Olemme kuuden hengen dormissa. Aiempina öinä täällä oli myös ranskalaisia poikia ja yksi amerikkalainen, nyt vaan yksi saksalainen tyttö. Täällä on tosi paljon porukkaa. Sopivan rento hippimeininki, tosin mukaan mahtuu myös perus jenkkiporukkaa aika paljon. Bileitäkin riittäisi vaikka joka yö, jos vaan jaksaisi bilettää. Me Inken kanssa ollaan vaan vähän liian vanhoja ja vähän liian suomalaisia joten ollaan tyydytty olueen tai pariin joka ilta.

Eka yö oli tuskaisen kuuma, valvoin ja olin muutenkin ahdistunut. Seuraavana aamuna olo kuitenkin parani kummasti, juurikin sen hyvän kahvin ansiosta (harvinaista täällä). Vietettiin kunnon rantapäivä aurinkovarjon alla. (Suorassa auringossa ei todellakaan voi näillä leveysasteilla olla pitkään tai paistuu.) Mainitsinko jo, että ranta on paratiisimainen? Palmuja, valkeaa hiekkaa ja turkoosia vettä... Eikä edes paljoa kaupustelijoita. Turistejahan täälläkin siis riittää, mutta se on oikeastaan vaan kivaa. Ihan rentouttavaa puhua englantia eikä yrittää vääntää espanjaa koko aikaa.

Oltiin rannalla auringonlaskuun asti ja selvittiin vähäisillä palovammoilla. (Minun tapauksessani vähäinen palaminen on hyvä suoritus- en vaan selviä täällä täysin palamatta, vaikka kuinka rasvaisin ja olisin varjossa. Enemmän oltiin ruskeita kuin punaisia. Vaikka edelleen paljon valkeampia kuin suurin osa näistä jenkeistä jotka ovat viettäneet varmaan koko talven solariumissa.

Tänään vuokrattiin pyörät ja ajeltiin saaren ympäri. Se oli tosi hauskaa. Pieni saarihan tämä on, muutaman tunnin lenkki tehtiin. Oli kyllä kuuma ja aurinkorasvaa sai lisätä alle tunnin välein (ja tietysti silti poltettiin itsemme, ei onneksi tänäänkään pahasti.) Eteläkärjessä oli pieni maya-rauniokin, mutta sinne oli pääsymaksu joten katseltiin vaan kauempaa ravintolasta lounaan ääreltä. Ilta vietettiin väsyneinä hostellilla, mitä nyt äsken käytiin "kuutamouinnilla" (tai no, ei silloin ollut vielä kuutamoa eikä edes kunnolla pimeää). nyt nukkumaan ja huomenaamulla aikaisin jatketaan taas matkaa. Vähiin käy ennen kun loppuu...

Ei muuten jaksettu lähteä syömään sunnuntai-iltana. Oltiin enemmän väsyneitä kuin nälkäisiä ja nukahdettiin aikaisin, kuten melkein joka ilta. Eivätkä muuten tulleet Outin tavaratkaan maanantaina. Ne löysivät perille vasta tänään, torstaina, 5 päivää myöhässä.

Tiistai oli aivan mahtava päivä. Huolimatta siitä, että minun turvallinen loppukesän suunnitelmani otti ja romahti kun luin sähköpostit pitkästä aikaa. Viime kesän pomonihan lupasi minulle jo aiemmin keväällä töitä täksikin kesäksi. Kyselin häneltä juuri ennen reissuun lähtöä sähköpostitse, että milloinkohan voisin aloittaa. Nyt oli tullut vastaus, että ei heillä (hyvin todennäköisesti) olekaan riittävästi töitä, jotta minullekin riittäisi. Hetken aikaa harmitti ja ärsytti suunnattomasti. Olisivathan he ainakin voineet hieman aiemmin voineet ilmoittaa, että olisin voinut etsiä jotain muuta. Noh, täältä käsin se olisi ollut aika vaikeaa ja varsinkin nyt reissatessa mahdotonta, kun ei ole omaa konetta, portfoliota tai edes cv:tä mukana.

Harmi vaihtui kuitenkin melko pian hyväksymiseksi. Kai sitä jollain elää kesän yli. Onhan se ihan kiva kokeilla jouten oloakin. Onkin ensimmäinen kesä varmaan kymmeneen vuoteen. Ja onhan tuota tekemistä. Itse asiassa innostuinkin hieman ja nyt pää on täynnä asioita mitä haluan tehdä, ja mihin yleensä ei ole koskaan aikaa. Rästikurssejakin on kouluvuosien aikana vaikka kuinka. Niitä jos saisi kesän aikana tehdyksi niin valmistuminen olisi taas hieman lähempänä. Ja muutenkin: ainahan olen valittamassa, kun aikataulu ei anna periksi tehdä asioita joihin todella haluaisin käyttää aikaani...

Mutta sehän onkin sitten jo aivan toinen tarina... Takaisin Meksikoon. Tiistaina oli tosi kylmä päivä. Aamulla lähdimme tosi aikaisin liikkeelle. Ensimmäinen missio oli löytää Outille mukavammat kengät, British Airwaysin laskuun tietysti. Olimme niin ajoissa, että kaupat eivät olleet vielä auki. Kävimme odotellessamme katsomassa Dalin ulkoilma-veistosnäyttelyn ja Torre Latinoamericanan näköalapaikan. Näköala 44. kerroksesta oli mieletön: suurkaupunki jatkui joka suuntaan niin kauas, etta lopulta katosi saastepilvien taakse. Searsilta Outi löysi tarvitsemansa kengät, mutta pikashoppailumme aikana alkoi sataa rankasti ja sää kylmeni entisestään. Ostimme myös sateenvarjon jonka avulla pääsimme hostellille vaihtamaan lämpimämpää päälle. Siellä luin sähköpostit ja sain huonot työpaikkauutiiset. Jouduin hetken aikaa kasailemaan itseäni, mutta melko nopeasti suoriuduimme jatkamaan turistiseikkailuja lämpimämmin puettuna. Tässä vaiheessa kello ei ollut vielä paljon mitään!

Seuraavaksi lähdimme metrolla kohti Xochimilco-nimistä paikkaa. Se oli tosi kaukana: ensin yhden metrolinjan viimeiselle pysäkille ja siitä vielä paikallisjunan tyyppisellä "treno ligerolla" sen päätepysäkille. Tässä vaiheessa voisin korostaa, miten vaivautuneeksi sitä vaaleaihoinen nainen voikaan itsensä tuntea Mexico Cityssä (pienemmistä kaupungeista puhumattakaan) ja erityisesti Mexico Cityn metrossa. Ei metron täpötäysissä vaunuissa lainkaan pelottavaa ole, kunhan pitää laukustaan kiinni. Mutta ahdistavaa kyllä. Voi sitä katseiden määrää, erityisesti miesten avoimen, röyhkeän tuijotuksen. Samaa, ja oletettavasti pahempaakin kohtelua saavat päivittäin paikallisetkin naiset kokea. Onneksi vuoden alusta otettiin käyttöön jotain mahtavaa, naisten vaunut! Muutama ensimmäinen vaunu on tiettyinä aikoina varattu vain naisille ja lapsille. siellä oli väljempää ja muutenkin tuhannesti miellyttävämpää matkustaa. harmi, ettei niitä ole kaikissa junissa.

Xochimilco on käsittääkseni aikanaan ollut erillinen kylä, nykyään Mexico Cityyn kiinnikasvanut. Ihan sympaattinen paikka. Syy, miksi jotkut hullut turistit sinne matkustavat tuon pitkän matkan, ovat siellä olevat kanaalit ja "kelluvat" puutarhat niiden varrella. Juna-asemalta lähtien joka nurkan takana oli sadeasuisia meksikolaisia tonttuja polkupyörien kanssa, jotka neuvoivat tietä kanaaleille. Varmaan seurasivat meitä, sillä olimme varmasti ainoita turisteja jotka olivat moisella sateella matkaan lähteneet. Heidän harmikseen kävelimme kylän läpi hidastellen ja pidimme pitkän kaakao- ja kahvitauon sadetta pitäen. Lopulta olimme kanaaleilla, ja tontut saivat puhuttua meidät vuokraaman lautan kuskeineen. Hintaa lystille jäi tinkaamisen jälkeen alle 10 euroa per henki tunnin veneretkestä. Oli se kyllä sen arvoista, ja sadepäivä oli mitä parhain ajankohta istua katetussa veneessä ja katsella ohi lipuvia, erikoisia maisemia. Näimme mm. Isla de las munecaksen, saaren jonka puut on ripustettu tayteen vanhoja, raajapuolia nukkeja. Installaation on toteuttanut paikallinen kalastaja kanaaleistaan onkimista nukeista sinne hukkuneen pikkutyton muistoksi.

Oli jo ilta, kun palasimme keskustaan. Kävimme MuMeDi-designmuseon museokaupassa shoppailemassa tuliaisia muille ja vähän itsellemmekin. Oih, olin odottanut puoli vuotta pääseväni tuohon ihanaan kauppaan takaisin, ja rahaakin paloi siihen malliin. Sain jopa ostettua itselleni yhden julisteen, jonka hankkimatta jättämistä olen katunut joulukuusta lähtien. Muutakin kivaa löytyi. Kävimme illastamassa Cafe de Tacubassa (hieno paikka!) ja uudelleen Torre Latinoamericanan näköalapaikalla. Aamulla ostamamme lippu oli nimittäin voimassa koko päivän, että sikäli hyvä sijoitus. Jos näkymä oli jo päivänvalossa huikaiseva, voitte kuvitella mitä se oli pimeässä kun kaupungin valomeri jatkui horisonttiin saakka. Kuvia kertyi taas melkoisesti.

Keskiviikolle olimme jättäneet Teotihuacanin  retken. Sinne piti mennä bussilla tunti. Hienoja raunioita oli, eihän siinä mitään. Nuo kaikki on vaan niin moneen kerran täällä nähty, kuvissa ja videoissa, että ei niitä niin montaa tarvitse livenä kokea. Mayojen raunioita odotan, ne miellyttänevät silmääni enemmän kuin nuo atsteekkien pyramidit. Piti kuitenkin päästä taas kiipeämään suurimman pyramidin, Piramido del Solin huipulle. Hienot oli näkymät ja poltin nahkani. Paluumatkasta erityisesti metro-osuus bussiasemalta hostellille oli tuskainen. Koskaan en ole ollut niin täyteen ahdetussa metrossa. Ja koska metro pysähtyi joka asemalla varmaan viisi minuuttia, matka todella kesti. Sieltä päästyäni olin jonkin aikaa aivan puolikuollut.

Saman päivän ohjelmassamme oli myös siirtyminen Oaxacaan (Pueblan päätimme jättää väliin.) Ajoitus meni ilman aikataulujen katsomisia tuurilla aivan nappiin. Ehdimme juuri ja juuri neljän bussiin, seuraava olisi lähtenyt vasta pitkän ajan kuluttua. Matka kesti reilut kuusi tuntia ja oli minun kannaltani huonoon aikaan, kun en alkuillasta osaa nukkua. Maisemat olivat kuitenkin mielettömät, välillä menimme kapeita vuoristoteitä satojen metrien rotkojen reunalla. Oaxca näytti heti mukavalta paikalta, samoin hostel Mezkalito. Täällä on jopa useita suomalaisia tällä hetkellä.

Positiivinen ensivaikutelma säilyi tämän ensimmäisen matkapäivämme jälkeenkin. Olimme vain rauhassa, kävelimme ja katselimme ympärillemme. Kaunis ja leppoisa kaupunki, mitä nyt alamme olla niin etelässä että saamme turhan paljon huomiota osaksemme. Ihmiset mm. haluavat ottaa meistä valokuvia. Toiset kysyvät luvan, toiset eivät. Ja minä kun luulin että homma menee toisinpäin, ja alkuperäisasukkaat eivät pidä, että heitä kuvataan.

Zocalolla oli myös jotain poliittista kahinaa menossa, en tiedä liittyykö se taannoisiin opettajien ja virkavallan yhteenottoihin. Jotain mielipidevankeja vaadittiin vapautettaviksi. Oli banderolleja, mielenosoittajia, propagandaa ja autolasteittain konekiväärit tanassa patsastelevia poliiseja. Kaikkien huulilla asia tuntuu olevan, sillä ne muutamat paikalliset joiden kanssa kaduilla juttelimme, mainitsivat levottomuudet vähintään sivulauseessa,

Täällä on myös tosi hienoja koruja ja käsitöitä myynnissä. Eivätkä ne maksa paljon mitään. Jotain tuliaisia jo ostelinkin, ja vielä on pari päivää aikaa tehdä hankintoja. Käsitöiden lisäksi Oaxca on kuuluisa ainakin mezcal-viinastaan, molesta, suklaasta, kahvista ja intiaaniherkuista: paistettuja muurahaisia ja torakoita saisi ostaa kauppahallista, mutta taitaapa jäädä maistamatta.

Outi sai vihdoin viimein matkalaukkunsa. Oli jo aikakin. Ei sitä tuotu edes hostellille, vaan Outin piti itse käydä lentokentällä tuomassa se tullin läpi. Tyttöjen lentokentällä käynnin aikana minä siestailin hostellilla ja sain viimein monta päivää vanhan edellisen blogikirjoituksenkin nettiin. Matkatavaroiden mukana tuli kivoja tuliaisia, mm. salmaripullo (etiketitkin ovat uusineet!) Se katosi illan aikana kurkuista alas. (Oho, kuulostipas taas pahalta... mutta eihän puolessa litrassa ole kuin reilu desi tyttöä kohti.)

Kävimme tekemässä vielä yhden kävelyretken kaupungille ja pizzalla. Päivän paras oli  kuitenkin, kun Inkeri tahtoi nähdä illan pelin. Jalkapallohan on täällä jotain elämää suurempaa, ja Inkeristä on kehkeytynyt täällä intohimoinen Rayadosin, siis Monterreyn kotijoukkueemme fani. Tänään joukkue oli semifinaalissa (siis Meksikon liigan, kai?) Peli oli jo reilusti toisella puoliajalla, kun lähdimme etsimään paikkaa jossa näkisimme ratkaisun. Kävelimme kiireellä pitkin katuja ja eipä aikaakaan, kun silmämme havaitsivat yhdessä ikkunassa tv-ruudun josta tuli jalkapalloa. Sisään vaan ja istuuduimme nurkkapöytään.

Hetken kuluttua aloin ihmetellä, että olimmeko kenties tulleet jonkun olohuoneeseen. Jonkun sortin ruokapaikka oli sisustuksen perusteella kysymyksessä, mutta tuskinpa se auki enää oli. Ihmiset siellä vaikuttivat iltapalalla olevalta perheeltä. Ensin kaikki pälyilivät meitä hieman oudosti, mutta sitten tuli nainen oikein ystävällisesti kysymään, haluaisimmeko kenties jotakin. Pyysimme ja saimme limsaa. Koska kukaan ei ajanut meitä pois, katsoimme pelin muina naisina loppuun siellä. Perhekin oli oikein ystävällinen, paitsi taisivat olla vastustajajoukkueen kannattajia. "Onneksi" maaleja ei tullut ja ratkaisu oli tasapeli, joten pahempia yhteenottoja ei absurdissa kisastudiossammekaan syntynyt. Pelin päätyttyä kiitimme kauniisti, maksoimme ja poistuimme hostellille. Olipas taas hauskaa.

Täällä taas. Pääkaupungissa. Nyt reissussa en saa päivityksiä ihan reaaliajassa nettiin, vaan kirjoittelen Inkerin koneelle tekstejä valmiiksi, milloin ehdin ja siirrän  ne vuodatukseen, kun satun netin äärelle.

Viimeiset päivät menivät haikeahkoissa tunnelmissa. Keskiviikkona muistettiin käydä tekemässä viimeinen tentti. Inkeri sairastui heti, kun kouluvelvollisuudet olivat  ohi, ja oli vuodepotilaana seuraavaan päivään. Ärhäkkää flunssaa joka kuitenkin talttui Tecin tohtorin määräämällä lääkityksellä tehokkaasti. Minä kävin keskiviikkoiltana yhdet jäähyväisbileet (saksalaisten sellaiset) ja kävin viimein ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa Don Quintinissa, koulun viereisessä opiskelijabaarissa jossa kaikki aina käyvät (paitsi siis me).

Torstaina yritettiin pakkailla tavaroita ja siivota kämppää, mutta ei oikein huvittanut. Illalla meidät oli kutsuttu Bernyn kotiin syömään. Meille tarjottiin karitsaa, joka on yksi Nuevo Leonin perinneruokia. Olihan se ihan hyvää, ruuan koostumus oli vähän niin kuin kyljystä keitossa. Mikäs siinä. Bernyn perhe on tosi mukava. Varsinkin äitinsä jaksoi sietää meidän huonoa espanjaamme ja jaksoi urhoollisesti jutella. Bernyltä menimme Iguanaan –nyyh- viimeistä kertaa. Jännä juttu, mutta taitaapa olla niin, että kyseistä baaria jään kaipaamaan kaikista Monterreyn paikoista eniten. Menetin sinne sydämeni, hih. Harmi, että löysin paikan suhteellisen myöhään. Noh, ehkä joku päivä vielä sinnekin takaisin... Toivottavasti. Taas kerran piti lähteä ajoissa kotiin, koska Bernyllä oli perjantaina työpäivä. Ihan hyvä sinänsä, sillä meilläkin oli pakkaamista ja siivoamista koko päiväksi.

Niissä merkeissäpä perjantai sitten menikin. Illalla, ennen bussin lähtöä ehdimme käydä Marjoleinin ja Mariannen luona heittämässä nopeahkot jäähyväiset. Daniel tuli sinne myös. Berny heitti meidät asemalle, joten paikalla oli kaikkikavrit, paitsi Ilona ja Päivi joiden kanssa menimme harmittavan täpärästi ristiin. Tytöt tulivat nimittäin seuraavana päivänä Monterreyhin, ja Ilona vuokrasi kämppäämme vielä pariksi viikoksi. Jäähyväiset muiden kanssa olivat kivuttomat, eikä kukaan osannut hyvästellä lopullisesti. Eurooppa kun tuntuu kuitenkin niin pieneltä, että vierailut puolin ja toisin tuskin ovat mahdottomia. Daniel ja Bernykin ovat kumpikin puhuneet alusta asti Eurooppaan muuttamisesta, joten ehkäpä poikiakin näkee. No Bernyä nyt ilman muuta, hänhän tulee meidän kanssamme viimeiseksi reissuviikoksi vielä Jukatanillekin

Tuntuu kuin viimeisistä Monterreyn päivistä olisi ikuisuus, vaikka oikeasti ei ole mennyt kuin muutama päivä. Reissussa on niin erilaista. Bussimatka tänne Mexico Cityyn kesti yön yli, noin 12 tuntia ja nukuin siitä varmaan yli 11. Koskaan ei ole nukuttanut niin hyvin bussissa. Hostellimme täällä on ihan keskusaukio Zocalon tuntumassa, ja sen ympäristö oli lauantain aamusta asti suljettu autoilta Zocalolla illalla järjestetyn ison konsertin  takia. Taksi jätti meidät sitten rinkkoinemme Alameda Centralin nurkille ja saimme suoriutua viimeiset korttelit omin avuin. Hostal Amigo on iso ja kiva hostelli, jota mm. Katriina oli meille suositellut. Katriina oli itsekin täällä samaan aikaan, en tiedä, onko enää. Täällä on tähän menessä joka päivä tarjottu aamu- ja iltapalaa, paikat ovat siistejä ja alakerrassa olisi baarikin. Aika meluisaa täällä tosin on, mutta eipä to minua haittaa.

Vietettiin rauhaisa lauantaipäivä kaupoissa ja kahviloissa. Outi tuli iltamyöhällä. Taksilla ei edelleenkään päässyt kovin lähelle Hostellia, joten kävimme häntä vastassa Alamedan liepeillä. Outin tavarat olivat eksyneet jonnekin lontooseen, niiden pitäisi tulla tänään. Sunnuntaina yritimme käydä vähän kaupoilla, kun kerta matkavakuutuksen ja lentoyhtiön laskuun sai ostaa uutta päällepantavaa. Sunnuntai on vähän huono shoppailupäivä, täällä yllättävän monet kaupat olivat kiinni. Jokaiselle kuitenkin löytyi jotain ostettavaa. Yritimme myös käydä Latinalaisen Amerikan korkeimmassa pilvenpiirtäjässä, Torre Mayorissa. kävimmekin, mutta hissi ei suostunut viemään tavallista turistia kakkoskerrosta korkeammalle. Huimat oli näkymät. Siellä olisi Lonely Planetin mukaan pitänyt olla myös kauppakeskus, mutta eipä siellä ollut paljoa muuta kuin kahviloita, nekin melkein kaikki kiinni. Kävelimme Bosque Chapultepecissä, joka nimestään huolimatta on enemmänkin iso puisto kuin metsä. Hauskinta siellä on iso, ilmainen eläintarha (Niiden eläinten kannalta ei varmastikaan niin hauskaa), jossa oli ihan älyttömästi lajeja. Melkein kaikki löytyi, mitä mieleen tulee.

Illalla oltiinkin sitten aika poikki ja syötiin ravintolassa tässä lähellä. Niin ollaan muuten nytkin, maanantai-iltana. Pitkä päivä tuntuu jaloissa kaikilla, erityisesti Outilla jonka hyvät kävelykengät seikkailevat muiden matkatavaroiden kanssa paikassa X. Ollaan me muutenkin sen verran poikki, että aika hiljaista poukkaa tässä hostellihuoneessa. Ja taas pitäisi lähteä metsästämään jotain syötävää.

Viime yönä ei kauhesti tullut uni silmään, sen verran lainsuojattomuuteni huolestutti. Aamuun mennessä Inkerin sähköpostiin oli tullut vastaukset molemmista suurlähetystöistä. Molemmissa neuvottiin vain menemään Immigration officeen selvittämään asia. No mehän paineltiin sinne heti sängystä ylös päästyämme. (Niin monta kertaa kun onkin tullut iloittua, ettei sinne enää tarvitse mennä.) Immigraatiossa oli kamala ruuhka menossa, ja jonotettuani pääsin selittämään asiani. Ensin minulle lyötiin käteen viisumin uusintapaperit. Nopeasti totesin, että prosessi tietäisi samanlaista paperisotaa kuin alussa, parintuhannen peson sakkoja ja varmasti viikkojen odotusta. Ei hyvä. Uudestaan jonon jatkoksi ja selittämään hieman vihaisemmin, että viisumissani on virhe. tällä kertaa se tepsi. Loppujen lopuksi saimme molemmat kohtuullisen odotteluajan jälkeen viisumimme korjattuna takaisin. Minä sain yhden kuukauden lisäaikaa ja Inkeri yhden päivän. Vanha teksti oli vaan raaputettu partaterällä pois ja uusi kirjoitettu päälle. Eli hyvinhän se sitten kuitenkin meni. Ollaan tosiaan jo ihan ammattilaisia kun saatiin asia pois päiväjärjestyksestä yhdellä käynnillä! Myönsivät virheensä, ei tullut sakkoja, vankilaa eikä karkoitusta minulle. Mutta kylläpä säikäytti. Seikkailun jälkeen kävimme Valle Orientessa palkitsemassa itsemme sushilla  ja gorditoilla.

Pahoitteluni taas...

Päivitys on viipynyt pari viikkoa, koska viime hetket vaihtokaupungissamme ovat käsillä. Niin myös viimeisen tentit ja projektit. ja Tecin työtahdin tuntien ne veivät kaiken ajan viimeisiltä viikoilta. Itse asiassa toissa viikolla oli vielä kolmannet parcialit eli välikokeet. Sitten oli pitkä viikonloppu jonka jälkeen alkoivatkin lopputentit ja -projektit. Meillä ei onneksi ollut jäljellä kuin yksi isompi loppuprojekti: arkkihissan ryhmätyö, joka oli samalla ensimmäinen suunnitteluprojektimme koko tec-aikanamme. Se oli periaatteessa samaa kokoluokkaa kuin Tampereen isojen kurssien puolen vuoden projektit, aikaa oli tosin vain pari viikkoa. Ja muilta kiireiltämme ehdimme aloittamaan homman paria päivää ennen deadlinea. Olikin mielenkiintoiset pari päivää. Meidän molempien mentaliteetti kun on, että kun tehdään niin tehdään kunnolla. Ei siitä vaan pääse eroon vaikka kuinka yrittää. Sinähän sitten stressattiin ja puurrettiin. Kaiken maailman  tietoteknisten ongelmien tuloksena lopputulos oli vähän mitä sattuu, itse en lopullisia tulosteita edes ehtinyt nähdä. Ihan kelpoinen taisi kuitenkin olla, kun arvosana oli 95/100.

Kaikesta huolimatta muutkin lopputentit tuntuivat menevän ihan hyvin. Noh, meillähän on siis vielä taidehissan tentti jäljellä, mutta se on ainoa läpihuutojuttu. Pitää lähinnä yrittää muistaa olla paikalla siellä. Eli käytännössä tämä viikko on vapaata. Viimeinen viikko Monterreyssä menee tehdessä erinäisiä kivoja Monterrey-juttuja, sekä niitä, mitä ei ole aiemmin ehtinyt. kaikkia kavereita yritetään tietysti myös nähdä ja pitää läksiäisiä suunnilleen joka ilta. Kaavailimme alkuviikoksi myös Teksasin reissua, mutta aika ja rahat eivät oikein riittäneet.

Parin kiireisen viime viikon väliin mahtui tietysti myös vappu. Tai noh, ei täällä minkäänlaista juhlintaa ollut havaittavissa, mutta oli meillä kuitenkin pari ylimääräistä päivää vapaata. Inkeri sai taas Suomen-vieraan, eli siskonsa Kerttulin, ja tytöt lähtivät käymään hyväksi kohteeksi havaitussa Zacatecasissa. Minä matkustelin pitkän viikonlopun Marjoleinin ja Mariannen kanssa. Matkasuunnitelmamme oli Guanajuato-Xilitla-Tampico. Valitettavasti se osoittautui melko mahdottomaksi tuossa ajassa ja jouduimme jättämään Xilitlan pois. Ei vaan ollut bussiyhteyksiä. Harmi,  sillä siellä sijaitseva surrealistinen puutarha oli yksi must-kohteistani, joka taitaa nyt jäädä näkemättä. Guanajuato oli kuitenkin tosi kaunis kaupunki. Matkan sinne piti kestää 12 tuntia, eli läpi yön, mutta bussi päätti hajota puolessa matkassa, keskellä aavikkoa. Ei se loppujen lopuksi lisännyt matka-aikaa kuin tunnilla (ihme kyllä), mutta yöunet jäivät aika huonoiksi kun jouduimme odottelemaan busseja monessa kaupungissa ja selvittämään tilannettamme joka kerta uudestaan. Jo Monterreyn asemalla saimme seuraamme ennestään puolitutun australialaisen Jamesin, joka oli sattumlta myös samassa hostellidormissa ja hengaili muutenkin kanssamme Guanajuatossa.

Guanajuato oli siis samantyylinen paikka kuin Zacatecas. Kuvat, joita saan ehkä joskus aikaiseksi laittaa nettiin, kertovat varmaan enemmän kuin sanat. Kaupunki oli erityisen sokkeloinen, koska sen katuverkosto oli osittain pitkissä tunneleissa vuorten sisällä. Pakollisia nähtävyyksiä oli näköalapaikka vuorella, Diego Riveran synnyinkoti, jossa oli myös hyvä kokoelma Diegon töitä sekä muumiomuseo. Muumiot olivat joutuneet näytille, kun paikalliselta hautausmaalta oli loppunut tila. Vuorten kuiva ilmasto edesauttaa muumioitumisprosessia ja ne raukat, joilla ei ollut (tarpeeksi rikkaita) sukulaisia maksamassa haudan vuokraa joutuivat lasikaappeihin ja saivat ikuisen elämän näyttelyesineinä. Aika makaabereja, mutta ei niitä oikein osannut ajatella ruumiina. Ihan mielenkiintoista.

Huonot yöunet ja ohut vuori-ilma väsyttivät, joten nukuimme kunnon päiväunet. Niiden jälkeen lähdimme yöhön juhlimaan Marjoleinin 25:ttä syntymäpäivää. Baarivalinnat sai tehdä tietysti päivänsankari. Ensin olimme paikallisittain aika hulppeassa yökerhossa, josta siirryimme salsaklubille. (Marjolein rakastaa salsaa.) Siellä oli kyllä tunnelmaa ja oli kiva katsella taitavia tanssijoita. Itsekin yritin hetken aikaa tanssia, mutta se oli aika säälittävää kun minulla ei ollut perusaskelistakaan mitään käsitystä.

Seuraavana päivänä katselimme jäljellä olevat nähtävyydet ja lähdimme bussilla Tampicoon, yöbussimatkan päähän. Yöbussi on yleensä tehokas ja mukava matkustusmuoto, mutta tällä kertaa tein sen virheen etten ottanut peittoa mukaan. Ilmastointi kun on yleensä aina täysillä. Palelin siis kaikki bussimatkat, vaikka minulla oli kunnolla vaatetta päällä. Busseissa on oikeasti niin kylmä, ettei niissä tosiaankaan voinut nukkua kunnolla. Etelä-Meksikon rinkkareissulle siis fleecepeitto mukaan!

Tampicon Holiday Innissä oltiin onneksi suopeita väsyneitä matkalaisia kohtaan. Olimme varanneet ihan hotellin, kun hostelleja ei kaupungista löytynyt. Hyvä niin. pääsimme kirjautumaan sisään aamuvarhain ja nukkumaan pehmeisiin sänkyihin. Koska pyysimme ja saimme ekstra-aikaa myös sunnuntaina, olimme hotellissa yhteensä 9 tuntia yliaikaa. Ystävällistä...

Muuten Tampico ei ollut kummoinen paikka. Kaupunkina aika rähjäinen ja epäystävällinen, jopa hieman pelottava. No, se on varmaan arkitodellisuutta jota valtaosa meksikolaisista elää.  Välimatkat keskustasta olivat pitkät: rannalle taksilla puoli tuntia. Ranta oli kyllä ihan mukava eikä liian ruuhkainen (turisteja ei ollut lainkaan) ja vietimme siellä muutaman tunnin molempina päivinä. Monterreyssä olimme jo ajoissa sunnuntai-iltana.

Seuraava viikko oli siis se kaikista kiireisin. Ainoa valopilkku oli vieraamme Kerttuli. Oikea unelmavieras: sai meidät välillä repäistyä pois töiden äärestä, mutta viihtyi myös omin päin. Ja piti myös meistä hyvää huolta. Ilman Kekeä me hullut ei varmaan oltaisi muistettu syödä eikä nukkua. Me molemmat taas oltiin aivan kauheita emäntiä ja aivan sairaan huonoa seuraa kaikkine koulupaineinemme. yhtenä päivänä käytiin Monterreyn kalleimmassa ostoskeskuksessa ostoksilla. Se oli meillekin uusi paikka. Ostosreissu oli oikeastaan todella onnistunut, sillä löysin sieltä hyvän ja halvan rinkan! Rinkka oli pakkohankinta, ja olin jo huolestunut, sillä ei täällä pahemmin ole rinkkoja näkynyt. Tämä minkä löysin, oli kuitenkin kunnollinen ja vieläpä alennuksessa, reilusti alle sata euroa. Harvoin sitä on niin tyytyväinen ostoksiinsa kuin silloin.

Viimeinen ”paha” tentti oli torstai-iltapäivällä. Valmistauduimme siihen parhaalla mahdollisella tavalla: uima-altaalla. Tecin asuntoloiden uima-allas oli siis löytö, jonka teimme aivan liian myöhään. Tai siis tiesimmehän me, että siellä on allas, mutta aiemmin ei ole tullut mieleen, että muutkin kuin asukkaat pääsevät sinne 30 peson pääsymaksua vastaan. Allas on nimittäin tosi mukava. Noh, jospa vielä tällä viikolla olisi allaskelejä.

Torstaista lähtien olemme lähinnä juhlineet. Harmi, että Kerttuli joutui lähtemään perjantaina. Äärimmäisen ihanana ihmisenä hän tarjoutui myös viemään osan tavaroistamme Suomeen, ettei meidän tarvitse tuskailla niiden kassa reppumatkallamme. Niinpä kotia kohti lähti minun tietokoneeni ja matkalaukullinen vaatteita. Muutaman päivän seikkailun jälkeen matkalaukut olivat jopa löytäneet Helsingin tänään. Loppujen tavaroiden pitäisi mahtua rinkkaan. (kyllä: minulla on nyt rinkallinen enemmän tavaraa kuin tullessa...) Torstaina ehdimme sentään vielä kaikki neljä (siis luonnollisesti minä, Inke, Berny ja Kerttuli) Iguanaan.

Perjantaina Inkerillä ja Bernyllä oli ohjelmassa jotain mahtavaa sukujuhlintaa: Bernyn serkun 15-vuotisbileet. Ne ovat täällä suuren suuri juhla, kai siis jonkinlainen naimaikää lähestyvien tyttöjen markkinointitapahtuma pohjimmiltaan. Tunnelma oli kuulemma kuin ala-asteen diskossa, kaikki söpöä ja vaaleanpunaista ja vanhatkin nuortuivat. Minä taas olin Marjoleinin ja Santiagon kanssa syömässä. Myöhemmin porukkaan liittyivät Inke, Berny ja muutama muukin ja jatkoimme Barrio Antiguaan eräälle salsaklubille.

Lauantai-iltana olimme mahtavassa paikassa nimeltä Garage. Se oli tyylikkäästi seinämaalauksin koristeltu baarin ja kotibileiden yhdistelmä Barriolla. Se oli paikka jossa olisin viihtynyt useamminkin. Harmillista toisaalta, että näitä mahtavia paikkoja löytää vasta nyt. Mutta en valita, kiva että löytyi kuitenkin. Garagessa esiintyi jenkkibändi nimeltä Holy Hail. Paikka oli todella täynnä ja siellä oli tosi kuuma vaikka oli yö.

Sunnuntai-aamuna pääsin lopulta hölmöilemään Cola de Caballolle. Se on Santiagossa sijaitseva luonnonpuisto jossa on vesiputous. Putous ei sinänsä ollut niin ihmeellinen. Hienohko kyllä, vaikka sieltä jäi parhaiten mieleen paikalle samaan aikaan sattunut suomea puhuva meksikolainen poika. (Taas yksi Turussa vaihdossa ollut!) Parasta Cola de Caballolla oli benji-hyppypaikka. En millään voinut vastustaa kiusausta, vaan alashan sieltä tultava narun jatkona. Äiti ei kyllä yhtään tykännyt. Noh, äitienpäivä kunniaksi jätin ilmoittamatta aikeistani ja raportoin vasta hypyn jälkeen, koska olin edelleen hengissä. Tämä oli siis toinen benji-hyppyni. Paikka oli todella kaunis, hyppy tapahtui jyrkänteellä sijaitsevalta laiturilta metsäisen laakson ylle. korkeutta oli 70 metriä ja naru ei ollut kovin pitkä, mutta kylläpä oli taas hienoa ja jännää. Ne pari sekuntia ennen hyppyä, alas katsoessani pelkäsin henkeni edestä, ja hypätessä huusin kuin hullu, mutta silti nautin joka hetkestä. Ensimmäiseen hyppyyn verrattuna lisähauskuutta  toi, että ylös päästäkseni minun täytyi kiinnittää luokseni laskettu köysi itseeni. No, ei ollut vaikeaa. Valitettavasti tämä toinen kerta meni sen verran rutiinilla ettei hypyn jälkeinen euforia kestänyt pitkään. (Eka kerralla hymyilin koko loppupäivän). Onneksi loppupäiväksi oli muita aktiviteeteeja luvassa.

Suoraan benji-paikalta ajoimme Bernyn kaverin ranchille jossa meillä oli pool partyt. Mahtava ilta kaveriporukalla. Lähinnä lojuimme uima-altaassa (vaikka keli olikin vähän pilvinen), ja oleilimme vaan. Loppuillasta pelasimme myös jalkapalloa. Ranchilla oli myös eläimiä: koiria, kissa, hevosia, vuohia, lampaita, riikinkukkoja, ankkoja ja ties mitä. Eläinten, erityisesti lampaiden oloista minulla olisi paljonkin sanottavaa, mutta taidanpa jättää avautumatta tällä kertaa. Marjolein ja muutkin pääsivät kuitenkin ratsastamaan. Hevosen sijasta saattoi valita kulkuneuvoksi myös mönkijän. Itse luotin omiin jalkoihini.

Tämä päivä on mennyt sisällä muovihuppu päässä, sillä leikin taas hiusväreillä. Päivän tavoite on punaiset raidat. Voisi kohta pestä värit pois ja katsoa, mikä on lopputulos. Muuten rauhalliseen päivään mahtui yksi järkytys: huomasin, että viisumini on vanhentunut!  En mitenkään kovin mielelläni ajattele asiaa, mutta fakta on, että nyt olen ihan oikeasti laittomasti maassa. Byrokraattisia kiemuroita ja sakkoja on siis melko varmasti luvassa. En oikein tajua miten se on mahdollista, mutta minulla lukee viisumissa, että se vanhenee (=vanheni) 10. toukokuuta. Toisaalta Inkerillä lukee, että 9. kesäkuuta (siis lähtöpäivämme). Me saavuimme maahan samana päivänä ja molempien viisumeissa lukee myös, että voimassa 180 päivää. Minulla on siis viisumissa ilmiselvä virhe. Mutta tietäähän sen, mitä viranomaiset sanovat: minun olisi pitänyt tarkistaa ja huomata. Niin kuin olisikin, tiedän, mutta olen vaan niin onneton näissä jutuissa. Laitettiin Suomen Meksikon- ja Meksikon Suomen suurlähetystöihin sähköpostia ja kysyttiin kullanarvoisia vinkkejä, mitä tehdä.

Eiköhän tuo jotenkin selviä. Kerron sitten. Kai niiden on minut pakko päästää maasta pois? Järkytyin kuitenkin sen verran, että Inkeri katsoi parhaaksi kipaista lähikaupassa ja ostaa pullon rommia. Päätimme pitää keskenämme pyjamabileet unohtaaksemme synkän tulevaisuuden. Se toimi, nyt näyttää jo paljon valoisammalta.