Yritetäänpäs taas päivittää tilannetta, kun kerta viikonlopun yli ollaan selvitty.

Perjantain immigraatio-info oli kyllä ihan turha meille, koska ollaan  juostu niiden papereiden perässä jo ikuisuus ja osataan ne ulkoa. Illan extracurricular activities-infosta skipattiin myöskin alku ja saavuttiin paikalle vasta kuulemaan mielenkiintoiset osiot, eli urheiluinfo (ajattelin ostaa sarjalipun spinningiin...), difusion cultural-info (...ja mennä maalauskurssille), adventure trips-info (kivoja retkiä, mm. benji-hyppyä  70 metristä läheiseltä Cola de Caballo-vesiputoukselta... se vois olla miun juttu.)

(Ruumiin)kulttuuri-infon jälkeen seurasi coctail-tilaisuus samaisen Luis Elizondo-auditorion aulassa. Se oli ihan hauska. Kiva että tuommoisia järjestetään koulun taholta. Tarjoilu koostui paikallisista herkuista, joskaan ne eivät olleet mitään taivaallisia makuelämyksiä tällä kertaa, juomapuolella löytyi olutta, punaviiniä ja kokista. Ohjelmassa oli paikallisia muusikoita sekä tanssijoita aina lattareista rivitanssiin. Me lähinnä sosialisoiduimme. Se on kyllä helppoa täällä, kun kaikki ovat niin avoimia ja puheliaita. Eikä se mene niin kuin usein suomessa, että bileissä jutellaan ja seuraavana päivänä koulussa ei edes moikata. Tosi mukavaa, ettei ainakaan jää yksinäiseksi. Koulullakin tänään odottelin hetken aikaa yksinäni Inkeriä ja heti sain pöytääni monta juttukaveria. Se on kyllä hassua kun monet, sekä tytöt että pojat tervehtivät kerran tapaamiaan tuttavuuksia koulussa poskisuudelmin ja halauksin...

Illan aikana puhelimen muistiin kertyi pitkä lista uusien tuttavuuksien numeroita. Coctaileilta suuntasimme siis kotibileisiin, jotka olivat tosi, tosi isot. Varmasti reilusti yli 100 henkeä pienessä talossa. Tunnelma oli siis tiivis kuin mikä. Jossain vaiheessa iltaa joku kantoi myös DJ-kamat olohuoneeseen ja ryhtyi soittamaan levyjä aikamoisella volyymilla. Illan mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia oli joitain mainitakseni tosi mukava argentiinalainen arkkitehtiopiskelija Maria, joukko sympaattisia singaporelaisia ja tamperelainen, täällä jo puoli vuotta viettänyt teekkariporukka. Yksi heistä keskittyi pelottelemaan meitä tarinalla itselleen sattuneesta ryöstö-yrityksestä. Ihan terveellistä kyllä kuulla moisesta, ettemme liian naiiveiksi heittäydy, kun ympäristö täällä tuntuu kuitenkin suht. turvalliselta.

Mielenkiintoisimpia tuttavuuksia taisivat kuitenkin olla tamperelaisten kaverit. Ensinnäkin meksikolainen Rico. Tavatessamme hän kysyi minulta oikein hyvällä suomen kielellä: ”Ootsä asunut Hervannassa? Taidan tietää sut.” Tälle löytyi selitys: Rico oli tavannut täällä vaihdossa suomalaistytön, rakastunut ja muuttanut Suomeen kultansa perässä. Ensi kesänä hän on palaamassa sinne. Kesäkuussa häät ja heinäkuussa Suomen Armeijan harmaat. Poika siis ryhtyy suomalaiseksi. Se oli kyllä jotain niin romanttista, varsinkin kun kuulimme tarinan hänen itsensä kertomana, tunnetta täynnä. Porukkaan kuului myös meksikolainen tyttö ja kolumbialainen poika, jotka olivat muuten vaan Suomi-faneja. Latinot puhuivat mm. MikontaloLightsista ja kajauttivat mm. Don Huonoja ja Kirkaa yhteislauluna. Se oli kyllä niin absurdia ettei voinut kuin nauraa hysteerisesti. Huomasimme myös häviävämme heille teekkarilaulutuntemuksessa.

Jaksoimme vielä pienehköllä porukalla lähteä Barrio Antigualle baariin. Bar Uma oli oikein kiva yökerho. Välillä DJ soitti reggaetonia ym, välillä bilebändi soitti poppia: coverbiisejä Killersiltä ja muuta sen tyyppistä. Sai kyllä taas tanssia sydämensä kyllyydestä. Tuohon baariin olisi The Hives tulossa soittamaan. Tosin on Monterreyhyn tulossa paljon muitakin kevään aikana: Korn ja Epica ainakin, ja jotain muitakin hyviä mutta unohdin jo, mitä. No joo, alkoholia taas kohtuudella ja ajoissa taksilla kotiin.

Seuraavana aamuna piti herätä aikaisin ihan varta vasten, että ehtii seuraaviin juhliin. Meidät oli nimittäin kutsuttu saksalaispoikien meksikolaisen kaverin ranchille lauantaina. Olimme sopineet kokoontuvamme puolen päivän jälkeen saksalaisten pihalla, josta meksikolaiset meidät hakisivat. Ensimmäistä kertaa sain kokea sen, että meksikolaisia saa todella odottaa. Olisimmekohan neljän aikaan päässeet lähtemään. Odottelu oli tosin oikein mukavaa, sillä aurinko paistoi ihanasti ja seurana oli vajaa kolmekymmentä muuta vaihtaria.

Lopulta pääsimme matkaan. Paikkaan oli n. puolen tunnin automatka. Olipa ihana päästä vähän Monterreyn ulkopuolelle. Ensimmäistä kertaa pääsimme maalle. Maisemat olivat jylhät, vuoria molemmin puolin koko matkan ajan. Itse ranchkin oli tosi hulppea ja kaunis. Isot tilukset, jossa talo (jossa en tosin käynyt sisällä), oma jalkapallo- ja tenniskenttä sekä uima-allas. Ja paljon patsaita! Istuimme iltaa ”kesäkeittiöllä”, joka oli yhtä hulppea kuin kaikki muukin siellä. Porukka koostui oikeastaan kokonaan saksalaisten pihalla kokoontuneista vaihtareista, meksikolaisia oli vaan muutama. Porukka pelasi jalkapalloa ja heitteli frisbeetä, tai vaan istui ja seurusteli virvokkeita nauttien. Inkeri harrasti sporttisempia aktiviteetteja, minä en. Ilta pimeni aika äkkiä, kun kerta olimme niin myöhään perillä. Maalla olikin tosi pimeää ja tähdet näkyivät hyvin. Hämärän turvin kimppuuni hyökkäsivät meksikolaiset moskiitot. Ovelia pirulaisia: näyttivät yhtä harmittomalta kun banaanikärpäset, eivätkä edes inisseet varoitukseksi. Mutta pistivät tosi inhottavasti. Olen kai allerginen niille, sillä kaikki raajani ovat olleet nyt kaksi päivää täynnä isoja, rumia ja tosi kutisevia puremia.

Illemmalla grillasimme porukalla ostettua lihaa ja söimme tortilloja. Grilliruoka oli NIIN hyvää, varsinkin kun emme oikein päivällä olleet syöneet kunnon ruokaa. Pimeän mukana tuli myös kylmä. Ei meille, koska meillä oli paljon vaatetta mukana, mutta esim. Päivi ja Ilona alkoivat jossain vaiheessa yötä suunnitella kotiinlähtöä taksilla, koska palelivat. Heillä oli lisäksi toiset juhlat kaupungissa tiedossa. Olimme henkisesti valmistautuneet olemaan yötä ranchilla, mutta kun kerran muitakin oli lähdössä yöksi pois, alkoi oma sänky houkuttaa. Varsinkin kun talossa oli kuulemma 3 sänkyä ja vieraita tosiaan n. 30. Lyöttäydyimme siis Inkerin, Marjoleinin ja Mariannen kanssa tyttöjen taksiporukkaan. (Kyllä, täällä 6 matkustajaa ja kuski pienessä Nissanissa on aivan normaalia...)

Taksin tilaaminen osoittautuikin hankalammaksi kun meille oli etukäteen sanottu. Monterreyn taksit eivät lähtisi ajamaan niin kauas ja paikallisen taksin numeroa ei ollut kellään. Moottoritien laidasta taksia olisi kuulemma voinut yrittää saada, mutta se voisi olla yöllä vaikeaa ja myös vaarallista. Emme halunneet ottaa tyhmiä riskejä, mutta onneksi yksi meksikolainen lupasi kuskata meidät kylän ”keskustaan” katsastamaan taksitilannetta, ja myös odottaa että saamme taksin ja tarvittaessa tuoda meidät takaisin. Kylällä kysyimme takseista kahdelta vanhemmalta naiselta, ja nämä ihanat ihmiset soittivat meille taksin. Se tulikin hetkessä.  Täällähän on kahdenlaisia taksikuskeja: joko mukavia, tai sitten niitä jotka yrittävät huijata rahaa. Tämä kuului niihin mukaviin, ja maksoimme matkasta alle kolmanneksen siitä summasta, millä meitä oli peloteltu ja mitä olimme varautuneet maksamaan. Pääsimme siis oikein turvallisesti kotiin.

Sunnuntaina lepäilimme, olimme vähän aikaa kampuksella lueskelemassa/netissä ja lämmittelemässä auringossa. Sää kun alkoi taas kylmetä ja sisällä oli jo vilpoisaa. Kävimme myös kaupassa ja teimme spagettia ja jauhelihakastiketta. Kunnon ”suomalaista kotiruokaa”. Valmistauduimme henkisesti luentojen alkamiseen ja raskaaseen kouluviikkoon. Sain kehitettyä itselleni kunnon kouluunpaluu-angstin ja ahdistuin erityisesti espanjankurssista. Pelkäsin, että intermediate 1 olisi liian vaikea. Sääkin oli edelleen kylmenemään päin.

Aamulla sitten ahdistuneena kampukselle ja oikeaa luokkahuonetta etsimään. Täällä kun ei saa juurikaan myöhästellä luennoilta. Inkeri meni omalle espanjantunnilleen, ja minä juoksin hiki hatussa CIAP-nimisen rakennuksen kuudenteen kerrokseen ja jäljitin oikeaa paikkaa siellä. Se löytyi, ja sen ovessa oli lappu jossa luki, että tunti oli siirretty Aulas 1-nimisen rakennuksen kolmanteen kerrokseen. Hiki hatussa sinne. Luokassa oli jo porukkaa ja opettaja. Kysyin tyypeiltä että täälläkö on Intermediate 1? ”Ei, me ollaan Avanzado 1:llä”, Aargh! Sitten kysyin opettajalta. Vähän aikaa jankattuani aloin tuntea, että olin oikeassa paikassa ja kaikki muut opettaja mukaan lukien väärässä. Näin olikin asia, ja opettaja komensi avanzadolaiset pois. En tiedä että miksi ne eivät olleet osanneet lukea tämänkin luokan ovessa ollutta lappua. Eikä kukaan meidän kurssilaisistakaan, paitsi minä ja Gisi, yksi saksalaisista. Hassua kun olimme Gisin kanssa aiemmin puhuneet, että taidamme olla huonoimmilla pisteillä Intermediate-tasolle päässeet... Olimmeko nyt ainoat, jotka olivat ymmärtäneet espanjankieliset kyltit?

Itse espanjantunti oli todella positiivinen yllätys. Lopulta perille löysi 12 opiskelijaa eli ryhmä on mukavan pieni. Opettaja Marilú oli, kuten monet muutkin opettajat täällä, todella lennokas ja värikäs tyyppi. Vähän toista kuin useimmat luennoitsijat Suomessa. Mielenkiinto pysyy yllä kun opettaja pistää koomikontaitonsa peliin. Lisäksi hän vaikutti todella pitävän työstään ja haluavan meidän tuntevan olomme rennoksi ja mukavaksi tunnilla. Jouduimme heti puhumaan luokan eteen pitkät pätkät, mutta ei se ollut kauheaa koska vaikeusaste tuntuu tähän mennessä oikein sopivalta.

Seuraava tunti meillä molemmilla olikin Latinalaisen Amerikan taidehistoriaa. Sekin vaikutti lupaavalta. Opettaja on taiteen maisteri ja taiteilija itse, ja lupasi paljon museovierailuja ja taideanalyysiä. Taideanalyysejä olenkin harrastanut pienen ikäni Taidelukiossa, joten varmaan leppoisaa hommaa vaikka tekemistä on varmasti paljon. Kurssi on laaja-alainen katsaus intiaanikulttuureista aina nykytaiteeseen asti, myös arkkitehtuuria käsitellään kuulemma. Meitä ja muutamaa amerikkalaista lukuun ottamatta kaikki muut olivat meksikolaisia, mikä on ihan hyvä asia kun kurssi kerran on silti englanniksi.

Syömässä käytiin kampuksen Super Saladsissa. Suunnilleen 5e on kouluruuaksi hieman hintavaa, mutta olipa taas hyvää. Ateriaan sisältyi perunasosekeitto ja kanawrap. Pitää suosia paikkaa jatkossakin, ainakin välillä. Loppuillan vietimme viisumishown parissa. Ensinnäkin tarvitsimme (edelleen) muutamia kopioita ja tulosteita. Koululla tulostaminen ei edelleenkään onnistunut, joten menimme taas kiusaamaan tutuksi käyneen tulostusfirman tyyppejä. Niillä oli printteri jumissa joten mitään ei saatu siellä ulos. Toisessa tulostuspalvelussa jo onnistui. Iltapäivällä saimme lopulta kauan kaivatut yliopiston kirjeet. Niissä sitten oli yksi kohta ristiriidassa aiempien paperiemme kanssa, eli korjaamaan papereita ja tulostusfirmaan tulostamaan uudelleen. Menimme kotiin lajittelemaan papereita siinä hyvässä uskossa, että nyt on kaikki. Luin ohjeet vielä kerran. Onneksi... Huomasin, että yksi kohta on  muuttunut. Ennen passista tarvittiin kopiot vain niistä sivuilta, missä oli merkintöjä. Nyt tarvittiinkin joka ikisestä sivusta. Siispä taas kopiofirmaan. Kotiin, ja taas tarkistamaan papereita. Minulta ne olivat unohtaneet kopioida yhden aukeaman. Takaisin kopiofirmaan. Jokohan nyt on kaikki? Alkaisi jo riittää tämä viisumihomma.

Jotain hyvää tässäkin tosin. Sain tänään espanjantunnilla vähän itseluottamusta puhumiseen, ja tänään kopiofirmoissa ja muuallakin olen pystynyt aika spontaanisti asioimaan espanjaksi. Kyllä se siitä. Sitä paitsi kodin ja kopiolaitoksen välillä näin paljon ihania kissoja, Tuossa lähikadulla asuu kunnon kissayhdyskunta. (Taitaa jollain punaisella kollilla olla tekemistä sen asian kanssa, että täällä kulmilla on ainakin kaksi pentuetta punaisia kissanpoikasia... Aivan valloittavia otuksia, sekä lyhyt-, että pitkäkarvainen pentue).

Meidän siivoojan Ruthin piti tulla tänään siivoamaan, mutta ei näkynyt. Kävin vielä kesken päivän kotona, että saisin maksettua hänelle. Palkkasimme tosiaan siivoojan vähän vahingossa, mutta päätimmekin sitten, että se on ihan hyvä idea kerran kuussa. Eipä tuota tulisi suomessa hankittua... Mutta en nyt sitten tiedä, käsitimmekö jotain väärin kun Ruth ei tullut. Voih, joutuuko tässä tiskaamaan itse? Ja lainattiin meidän ylimääräistä patjaa Päiville ja Ilonalle, koska heille tulee vieraita eikä heillä ole varapatjaa. Tytöt kävivät tässä illalla hakemassa patjan. Toivottavasti selvisivät sen kanssa n. kilometrin matkan kotiin. Se on aika painava...

Nyt sitten nukkumaan. Huomenna on todennäköisesti aivan kamala päivä viisumitoimistossa. Lisäksi pitäisi käydä koulua ja yrittää löytää se paikka missä on maalauskurssi jotta pääsisi osallistumaan sille.