Muutettu on.
Tässä on taas mennyt monta päivää kirjoittamatta. Ensin vietettiin aikaa mitään tekemättä joten ei ollut oikein kirjoitettavaa. Sitten onkin ollut sen verran tekemistä, ettei ole ollut aikaa eikä energiaa kirjoittaa.
Inkerille nousi tapaninpäivän iltana uudestaan kuume. Minäkin sain sitten laiskotella hostellilla siinä Inkerin "sairasloman" siivellä. Aamupäivät vietimme uima-altaalla ja illat palelimme suurimmaksi osaksi huoneessamme. Torstaina käytiin kävellen Plaza Realissa supermarketissa ja syömässä, Perjantai-iltana taas testasimme paikallisbussien toimivuuden (hostellilta vuorenrinteiden kautta mutkitellen keskustaan syömään ja takaisin.) Mutta muuten suurin osa välipäivistä meni tosiaan netissä ja kirjoja lukien. Ei mitään ihmeellistä.
Ehkä lievästi mainitsemisen arvoista oli, kun Paco herätti meissä ärtymystä lauantaiaamuna. Sitä voisi kutsua kai myös kulttuurien väliseksi ristiriidaksi. Paco yritti tapansa mukaan takoa päihimme aamulla espanjankielisiä sanontoja. Hän yritti rohkaista meitä olemaan sosiaalisempia. Se oli tosi ärsyttävää jotenkin, vaikka eipä hän mitään pahaa tarkoittanut. Jotenkin tuli vaan sellainen olo, että ihan nössöjä ollaan hänen mielestään, kun viihdytään huoneessa keskenämme. Vaikka eihän Paco ole edes iltaisin paikalla, joten ei hän voi tietää miten iltamme vietämme. (vaikka tosiasia oli kyllä, että siihen asti olimme lähinnä olleetkin omissa oloissamme. Johtuen Inkerin kuumeesta sekä siitä, ettei hostellilla ollut paljoa porukkaa ollut, kehen tutustua. Enemmän ihmisiä oli tullut vasta edellisenä päivänä.)
Tahaton pikkujuttu sinänsä, mutta se sai minut pohtimaan enemmän asiaa, joka oli jo aiemminkin huolestuttanut ja mihin tiesin törmääväni täällä. Vaikka monet pitävät minua sosiaalisena, en kyllä mielestäni ole sitä. En ainakaan siinä mielessä, kun tällaisessa kulttuurissa pitäisi olla ettei vaikuttaisi epäkohteliaalta. En nimittäin suomessakaan yhtään jaksa puhua p***aa minulle merkityksettömien ihmisten kanssa. On kiva että on tuttavia, mutta tuttavuudenkin edellytys on minusta, että löytyy joku yhteinen kiinnostuksenkohde. Pelkkä pinnallinen small talk on asia jota en edes halua omaksua, kun se ei kerta ole minulle luontevaa. Minähän olen umpimielinen suomalainen erakko, ja sitä Paco ei tietenkään voinut ymmärtää. Täällä small talk kuitenkin on tärkeä osa sosiaalista kanssakäymistä. En muutenkaan ole sellainen "vaihto-oppilaan prototyyppi" joka tulee kaikkien kanssa toimeen, sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen ja on hillitön party animal. (Niin ainakin luulin...). No, nyt muutama päivä noiden mietteiden jälkeen ei enää huolestuta niin paljoa. Sain huomata, että tietynlaisten ihmisten seura tempaa mukaansa. Jos joku omaa luonnostaan tyhjänpuhumisen jalon taidon, on siihen yllättävän helppo lähteä mukaan.
Sunnuntaina Inkerillä oli tosi huono olo ja päänsärkykin. Minulle taas alkoi laiskottelu riittää ja jätin tytön nukkumaan. Uskaltauduin ihan yksin San Agustiniin kenkäostoksille. Lähinnä yksin käveleminen vähän arvelutti, eikä epämiellyttävää oloani yhtään vähentynyt, kun melkein ensimmäinen vastaantulija, laitapuolen kulkijan oloinen ukkeli tarttui minua käsivarresta ja ölisi jotain. Tämä siis keskellä päivää ja näköpiirissä oli onneksi muitakin ihmisiä. Ravistelin ukkelin irti ja ärähdin sille, mutta tuli kyllä vähän uhattu olo. Muuten puolen tunnin kävelymatka sujui muutamia huuteluita lukuun ottamatta normaalisti.
Perillä vietin useamman tunnin. Inkeri ei varmaan olisi jaksanutkaan koluta vaatekauppojen alennusmyyntejä yhtä perusteellisesti, kun ei ole niin innokas shoppailija kuin minä. Jei, ostin ne ihanat, kalliit Puman tennarit. Ei tarvitse äiskänkään nyt sitten kipeitä käpäliäni murehtia. Mielummin vaikka tyhjentynyttä lompakkoani. Ne olivat ja eivät olleet alennuksessa. Suomeksi sanottuna hinnasta sai 20 %:n hyvityksen, mutta ei rahana, vaan arvokorttina jonka voi käyttää toiseen ostokseen saman ketjun urheiluliikkeessä. Noh, ihan kiva oikeastaan. Pitää kuitenkin hankkia uudet uikkarit ja jotkut lenkki/jumppahousut. Ja tänään huomasin että lähin InnovaSportin liike on 10 minuutin kävelyn päässä uudesta kämpästä.
Vaatekaupoista ei mitään lähtenyt mukaan innokkaasta sovittelusta huolimatta. Onnistuin muun muassa taas vaihteeksi löytämään itseni legendaarisesta juuttunut-mekkoon-sovituskopissa-ansasta. Kaikki naispuoliset lukijat varmaan tietävät tunteen, kun sovittaa joustamattomasta materiaalista valmistettua mekkoa tai paitaa, eikä sen riisuminen sitten olekaan yhtä helppoa kun pukeminen. Ah sitä tunnetta, tuskanhikeä, epäluonnollisia asentoja ja lähes venähtäneitä käsivarsia. Ja voitonriemua, kun lopulta saa riisuttua koltun ehjänä samaa reittiä kuin puettaessa. Ja myyjien pitkiä katseita kun sovituskopissa on vierähtänyt käsittämättömän pitkä aika. (Tekisi mieli lisätä hymiö, mutta yritän vielä taistella hymiöitä vastaan.) Pyörähdin vielä Soriana-marketissa ostamassa potilaalle pastaa, pestoa, vihanneksia ja c-vitamiinia, ja kiirehdin hostellille ennen pimeän tuloa. Ajoitus oli aika hyvä, sillä pimeä todella tuli n. 5 minuuttia sen jälkeen kun olin hostellilla. Loppuillasta sosialisoiduimme uusien hostelli-ihmisten seuraan. Monterrocolla oli hurja suomalaisenemmistö kun kaksi vaihtaria suomesta, Päivi ja Ilona saapuivat. Meitä oli siis neljä!
Uuden vuoden aattona oli tukahduttavan kuumaa. Olimme kaisumaisesti jättäneet vuokrasopimuksen suomentamisen viimeiseen päivään ennen muuttoa. Onhan hyvä tietää, mitä tulee allekirjoituksellaan varmentaneeksi. Inkerin kuume oli vaihteeksi laskemaan päin (lämpöä), joten suuntasimme siis joenpohjalle suomennustöihin. Pilvettömältä taivaalta porottava aurinko sai oloni aika huonoksi jo sinä lyhyenä aikana, kun etsimme mukavaa, varjoisaa ja jättimuurahaisista vapaata paikkaa johon asettua. Luulisin, että yhdessä ruohikossa siellä joen pohjalla oli käärme. En kyllä nähnyt, mutta kuulin ihmeellistä ääntä, käärmemäistä? Vaarallista elämää... Päädyimme sitten istumaan jalkapallokentän katsomoon. Kuumuus sulatti aivosolut toisiinsa kiinni, joten kiemuraisen espanjankielisen lakitekstin kääntäminen takkusi aika pahasti. Sitä oli 2 ja puoli sivua, ja unohdimme yleensä sanakirjasta katsomamme sanat ennen kuin pääsimme lauseen loppuun. Monta tuntia siinä meni, mutta nyt suunnilleen tiedämme sopimuksen sisällön, eikä siinä mitään hälyttävää ilmennyt.
Nyt seuraa röpöttelyraportti. Eli uudenvuoden juhlintaa. Äiti yms: Lukekaa tästä eteenpäin silmät kiinni. Ei vaineskaan. Olimme aiemmin muiden hostelliasukkaiden kanssa puhuneet uuden vuoden illanistujaisista. Kokoonnuimme alas vasta melkoisen myöhään, yhdeksän maissa. Olimme ulkosalla autokatoksen tapaisessa, jossa on mm. pingispöytä ja jalkapallopeli. Oli hirmuisen hauskaa. (DJ) Mauricio huolehti musiikista, istuimme, maistelimme juomia ja juttelimme. Meitä oli 4 suomalaista, meksikolainen Eric (jota luulin jonkun ihme sekaannuksen vuoksi saksalaiseksi joka on vaan asunut Meksikossa aiemmin. Hah.), argentiinalainen Santiago, teksasilainen Paul, alaskalainen poika jonka nimeä en tainnut kuullakaan, saksalainen Marianne, hollantilainen Marjolein, Mauricio, hänen kaverinsa ja veljensä ja tietysti Puma-kissa joka nukkui kiltisti Inkerin sylissä kokon illan. Aika kului tosi nopeasti. Puoli kahdeltatoista Inkeri lähti nukkumaan ja me muut hostellivieraat lähdimme kohti baareja. Jakaannuimme kahteen taksiin ja kävi niin kuin oli hyvin vähäisellä päättelyllä ennustettavissa: kaksi porukkaa eksyivät toisistaan eikä kellään ollut kenenkään puhelinnumeroa.
Minä, Santiago, Paul ja alaskalainen poika päädyimme discoon, jota Paul jaksoi hehkuttaa Monterreyn parhaaksi baariksi. (välihuomautus: Taksikuski luuli minua argentiinalaiseksi!) Baari oli jossain aivan käsittämättömässä paikassa kaukana keskustasta. No eipä tuo ollut kummoinen, pimeä ja melkoisen tyhjä. Olimme sisällä pari minuuttia ennen puoltayötä, enkä nähnyt koko iltana yhtään ilotulitusrakettia! Jonkun verran pauketta kyllä kuului, muttei mitenkään paljoa. Sisäänpääsy sentään oli edullinen ja musiikki tanssittavaa reggaetonia. Ihan hauskaa siellä oli, mutta yksien juomien jälkeen päätimme lähteä kohti Barrio Antiguaa, missä oikeasti ovat kaikki baarit. Siellä etsimme jonkin aikaa kivaa ja kohtuuhintaista paikkaa. Pelkät pääsymaksut joillekin klubeille olivat uuden vuoden kunniaksi (elleivät muulloinkin) 300 pesoa, eli n. 20 eur. Päädyimme baariin jonne 150 peson pääsymaksuun sisältyi open bar, eli ilmaiset juomat baaritiskiltä juo niin paljon kuin jaksat-periaatteella. Ei sillä väliä minulle, kun tiesin että aamulla kymmeneltä pitää muuttaa. Paikka vaikutti kuitenkin kivalta, eli sisään siis. Kävipä sitten niinkin uskomaton tuuri, että toinen puoli porukastamme oli valinnut kaikista kaupungin baareista juuri tämän saman.
Iloinen jälleennäkeminen, tilaukset porukan "omalle" tarjoilijalle ja tanssimaan. Drinkit eivät olleet aivan pieniä. Sain eteeni täyden puolen litran styroxtuopillisen Bacardicolaa! Onneksi siinä oli paljon jäitä, mutta oli kyllä juomaakin. Tanssimme siinä sitten tauotta neljään asti. Onneksi pidän nykyään tanssimisesta toisin kuin muutama vuosi sitten. Vaihtaribileet voisivat käydä muuten hieman tylsiksi. Baari tuntui olevan ulkomaalaisten opiskelijoiden ja turistien suosiossa, meksikolaisia oli itse asiassa aika vähän. Juttelin muutaman omaan porukkaamme kuulumattoman tyypin kanssa ja kaikki olivat jenkkejä. Neljän maissa aloin olla väsynyt ja nälkäinen ja kerätä taksiporukkaa hostellille. Kakki lähtivät sitten kyseisestä baarista samaa matkaa. Minä, Marjolein ja Marianne otimme taksin suoraan hostellille, muut aikoivat vielä jatkaa johonkin toiseen baariin, mutta tulivatkin sitten kuitenkin kymmenisen minuuttia meidän jälkeemme. Söin vähän ja menin nauttimaan neljän tunnin yöunista.
Aamulla olo ei ollut kovin freesi. On sitä pahempaakin koettu joten otin suihkun, pakkasin laukut ja heitimme haikeat jäähyväiset Monterrocolle, Mauriciolle ja Pumalle. Oli oikeasti haikeaa, olimme jo niin kotiutuneet ja juuri tutustuneet ihmisiinkin. (Paco olisi tyytyväinen jos tietäisi!) Tosin kaikki muut paitsi Eric ja jenkit ovat Tecin vaihtareita, joten eiköhän heitä näe tulevaisuudessakin. Taksikuski oli harvinaisen mukava. Olimme kymmenen jälkeen Napoles 211:n ovella. Herätimme vuokraemännän, joka oli ilmeisesti unohtanut olemassaolomme. Vuokrasopimusta ei ollut valmiina (mañana, kuulemma), kämppää ei ollut myöskään siivottu. Eipä tuo mitään, saimme avaimet ja pääsimme asettumaan. Tänään emme jaksaneet siivota, mutta huomenna sitten, jos täti itse ei tule siivoamaan. Täällä on tosi likaista kyllä.
Kämppä on kiva edelleen. Näin läheltä tarkastellen kyllä rähjäisempi ja kolkompi kuin ensi näkemältä, mutta ihan ok-kunnossa kuitenkin, paikalliseen tasoon nähden. Minua rassaa tällä hetkellä suunnattomasti parven ikkuna, joka ei suostu menemään kiinni. Eipä sillä, että nuo yksinkertaiset ikkunalasit paljoa pitäisivät lämpöä. Tänään oli hyvin kylmä päivä ja sisällä jääkylmää. Sama juttu kai kaikissa normaaleissa meksikolaistaloissa. Kirjoitan tätä päälläni pitkähihainen paita, paksu vuorellinen huppari, takki, kaulahuivi ja huopa. Nukun kaiketi samassa varustuksessa. Tuossa vieressä lämmitin yrittää puhaltaa hieman lämpimämpää ilmaa huoneeseen. Ei sitä juuri huomaa muusta kun metelistä. Tai no ehkä sitten huomaan kun siirryn vielä kylmempään makuuhuoneeseen, jonne lämmin ilma ei ole senkään vertaa ulottunut. Inkeri muutti isompaan makuuhuoneeseen. Minä arvon vielä parven ja pienemmän makkarin välillä. Parvesta tykkään, koska se on avoin oleskelutilaan ja sieltä näkee kahteen suuntaan ikkunoista (kahdelle eri vuorelle!) Pitää nyt katsoa, miten sen avonaisen ikkunan kanssa käy. Ja saako sinne nettijohtoa helposti. Pienenä miinuksena on myös jyrkät portaat. Toinen makuuhuone taas on aikamoinen koppi jossa on vain pieni ikkuna katonrajassa.
Yritin lepäillä vähän aikaa, mutta ei täällä tarennut, joten lähdettiin hoitamaan asioita. Inkeri päätti testata paikallista terveydenhuoltoa. Vaikka tänään oli taas suht. vähäkuumeinen päivä (lämpöä kuitenkin), hän päätti käydä näyttämässä itseään lääkärille. Tuo kuume kun on jatkunut enemmän tai vähemmän koko reissun ajan, lukuun ottamatta pientä tervettä jaksoa välillä. Läheinen, koulun suosittelema klinikka löytyi tuurilla helposti ja tutkittavaksi pääsi lähes heti. Oli taas ilo huomata että kukaan siellä ei puhunut sanaakaan englantia. Inkeri kuitenkin selvisi ihailtavan hienosti sanakirjan avulla. Palvelu oli kuulemma ystävällistä: kuume, verenpaine, paino ja sydämenlyönnit oli mitattu, kurkku ja jopa korvat tutkittu. Tuloksena jonkun sortin lääkemääräys ja kehotus tulla takaisin jos ei auta. Hintakaan ei ollut paha. Oikein onnistunut reissu siis.
Sitten läheiseen Sorianaan ostamaan välttämättömyyshyödykkeitä. Peitot, tyynyt, ja lakanat molemmille, tiskiaine, pyykinpesuaine, rättejä, tiskiharja, torakkamyrkkyä ym. kivaa. Torakoita ei ole vielä näkynyt paitsi yksi ihan pieni kuollut parvella. Niitä odotellessa. Koko satsi maksoi yhteensä jotain 60 euroa, halpaa siis tämäkin. Voi kyllä olla että joudumme investoimaan vielä muutamaan ylimääräiseen huopaan, ettemme palellu.
Loppuillan olenkin sitten lähinnä kirjoitellut tätä. Tuli taas vähän turhan pitkä jaarittelu, anteeksi vaan. Olisi kivaa jos ihmiset myös kommentoisivat. Nyt on vähän sellainen olo, että kirjoitanko näitä jorinoita ainoastaan itselleni (ja äitille)? Kai näitä nyt joku lukee, vai...? Jos ei ala kommentteja tulla niin aloitan massiivisen mainoskampanjan. Kjäh kjäh...
Nyt yritän nukkua. Väsyttää. Hrrr. Öitä.
Tässä on taas mennyt monta päivää kirjoittamatta. Ensin vietettiin aikaa mitään tekemättä joten ei ollut oikein kirjoitettavaa. Sitten onkin ollut sen verran tekemistä, ettei ole ollut aikaa eikä energiaa kirjoittaa.
Inkerille nousi tapaninpäivän iltana uudestaan kuume. Minäkin sain sitten laiskotella hostellilla siinä Inkerin "sairasloman" siivellä. Aamupäivät vietimme uima-altaalla ja illat palelimme suurimmaksi osaksi huoneessamme. Torstaina käytiin kävellen Plaza Realissa supermarketissa ja syömässä, Perjantai-iltana taas testasimme paikallisbussien toimivuuden (hostellilta vuorenrinteiden kautta mutkitellen keskustaan syömään ja takaisin.) Mutta muuten suurin osa välipäivistä meni tosiaan netissä ja kirjoja lukien. Ei mitään ihmeellistä.
Ehkä lievästi mainitsemisen arvoista oli, kun Paco herätti meissä ärtymystä lauantaiaamuna. Sitä voisi kutsua kai myös kulttuurien väliseksi ristiriidaksi. Paco yritti tapansa mukaan takoa päihimme aamulla espanjankielisiä sanontoja. Hän yritti rohkaista meitä olemaan sosiaalisempia. Se oli tosi ärsyttävää jotenkin, vaikka eipä hän mitään pahaa tarkoittanut. Jotenkin tuli vaan sellainen olo, että ihan nössöjä ollaan hänen mielestään, kun viihdytään huoneessa keskenämme. Vaikka eihän Paco ole edes iltaisin paikalla, joten ei hän voi tietää miten iltamme vietämme. (vaikka tosiasia oli kyllä, että siihen asti olimme lähinnä olleetkin omissa oloissamme. Johtuen Inkerin kuumeesta sekä siitä, ettei hostellilla ollut paljoa porukkaa ollut, kehen tutustua. Enemmän ihmisiä oli tullut vasta edellisenä päivänä.)
Tahaton pikkujuttu sinänsä, mutta se sai minut pohtimaan enemmän asiaa, joka oli jo aiemminkin huolestuttanut ja mihin tiesin törmääväni täällä. Vaikka monet pitävät minua sosiaalisena, en kyllä mielestäni ole sitä. En ainakaan siinä mielessä, kun tällaisessa kulttuurissa pitäisi olla ettei vaikuttaisi epäkohteliaalta. En nimittäin suomessakaan yhtään jaksa puhua p***aa minulle merkityksettömien ihmisten kanssa. On kiva että on tuttavia, mutta tuttavuudenkin edellytys on minusta, että löytyy joku yhteinen kiinnostuksenkohde. Pelkkä pinnallinen small talk on asia jota en edes halua omaksua, kun se ei kerta ole minulle luontevaa. Minähän olen umpimielinen suomalainen erakko, ja sitä Paco ei tietenkään voinut ymmärtää. Täällä small talk kuitenkin on tärkeä osa sosiaalista kanssakäymistä. En muutenkaan ole sellainen "vaihto-oppilaan prototyyppi" joka tulee kaikkien kanssa toimeen, sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen ja on hillitön party animal. (Niin ainakin luulin...). No, nyt muutama päivä noiden mietteiden jälkeen ei enää huolestuta niin paljoa. Sain huomata, että tietynlaisten ihmisten seura tempaa mukaansa. Jos joku omaa luonnostaan tyhjänpuhumisen jalon taidon, on siihen yllättävän helppo lähteä mukaan.
Sunnuntaina Inkerillä oli tosi huono olo ja päänsärkykin. Minulle taas alkoi laiskottelu riittää ja jätin tytön nukkumaan. Uskaltauduin ihan yksin San Agustiniin kenkäostoksille. Lähinnä yksin käveleminen vähän arvelutti, eikä epämiellyttävää oloani yhtään vähentynyt, kun melkein ensimmäinen vastaantulija, laitapuolen kulkijan oloinen ukkeli tarttui minua käsivarresta ja ölisi jotain. Tämä siis keskellä päivää ja näköpiirissä oli onneksi muitakin ihmisiä. Ravistelin ukkelin irti ja ärähdin sille, mutta tuli kyllä vähän uhattu olo. Muuten puolen tunnin kävelymatka sujui muutamia huuteluita lukuun ottamatta normaalisti.
Perillä vietin useamman tunnin. Inkeri ei varmaan olisi jaksanutkaan koluta vaatekauppojen alennusmyyntejä yhtä perusteellisesti, kun ei ole niin innokas shoppailija kuin minä. Jei, ostin ne ihanat, kalliit Puman tennarit. Ei tarvitse äiskänkään nyt sitten kipeitä käpäliäni murehtia. Mielummin vaikka tyhjentynyttä lompakkoani. Ne olivat ja eivät olleet alennuksessa. Suomeksi sanottuna hinnasta sai 20 %:n hyvityksen, mutta ei rahana, vaan arvokorttina jonka voi käyttää toiseen ostokseen saman ketjun urheiluliikkeessä. Noh, ihan kiva oikeastaan. Pitää kuitenkin hankkia uudet uikkarit ja jotkut lenkki/jumppahousut. Ja tänään huomasin että lähin InnovaSportin liike on 10 minuutin kävelyn päässä uudesta kämpästä.
Vaatekaupoista ei mitään lähtenyt mukaan innokkaasta sovittelusta huolimatta. Onnistuin muun muassa taas vaihteeksi löytämään itseni legendaarisesta juuttunut-mekkoon-sovituskopissa-ansasta. Kaikki naispuoliset lukijat varmaan tietävät tunteen, kun sovittaa joustamattomasta materiaalista valmistettua mekkoa tai paitaa, eikä sen riisuminen sitten olekaan yhtä helppoa kun pukeminen. Ah sitä tunnetta, tuskanhikeä, epäluonnollisia asentoja ja lähes venähtäneitä käsivarsia. Ja voitonriemua, kun lopulta saa riisuttua koltun ehjänä samaa reittiä kuin puettaessa. Ja myyjien pitkiä katseita kun sovituskopissa on vierähtänyt käsittämättömän pitkä aika. (Tekisi mieli lisätä hymiö, mutta yritän vielä taistella hymiöitä vastaan.) Pyörähdin vielä Soriana-marketissa ostamassa potilaalle pastaa, pestoa, vihanneksia ja c-vitamiinia, ja kiirehdin hostellille ennen pimeän tuloa. Ajoitus oli aika hyvä, sillä pimeä todella tuli n. 5 minuuttia sen jälkeen kun olin hostellilla. Loppuillasta sosialisoiduimme uusien hostelli-ihmisten seuraan. Monterrocolla oli hurja suomalaisenemmistö kun kaksi vaihtaria suomesta, Päivi ja Ilona saapuivat. Meitä oli siis neljä!
Uuden vuoden aattona oli tukahduttavan kuumaa. Olimme kaisumaisesti jättäneet vuokrasopimuksen suomentamisen viimeiseen päivään ennen muuttoa. Onhan hyvä tietää, mitä tulee allekirjoituksellaan varmentaneeksi. Inkerin kuume oli vaihteeksi laskemaan päin (lämpöä), joten suuntasimme siis joenpohjalle suomennustöihin. Pilvettömältä taivaalta porottava aurinko sai oloni aika huonoksi jo sinä lyhyenä aikana, kun etsimme mukavaa, varjoisaa ja jättimuurahaisista vapaata paikkaa johon asettua. Luulisin, että yhdessä ruohikossa siellä joen pohjalla oli käärme. En kyllä nähnyt, mutta kuulin ihmeellistä ääntä, käärmemäistä? Vaarallista elämää... Päädyimme sitten istumaan jalkapallokentän katsomoon. Kuumuus sulatti aivosolut toisiinsa kiinni, joten kiemuraisen espanjankielisen lakitekstin kääntäminen takkusi aika pahasti. Sitä oli 2 ja puoli sivua, ja unohdimme yleensä sanakirjasta katsomamme sanat ennen kuin pääsimme lauseen loppuun. Monta tuntia siinä meni, mutta nyt suunnilleen tiedämme sopimuksen sisällön, eikä siinä mitään hälyttävää ilmennyt.
Nyt seuraa röpöttelyraportti. Eli uudenvuoden juhlintaa. Äiti yms: Lukekaa tästä eteenpäin silmät kiinni. Ei vaineskaan. Olimme aiemmin muiden hostelliasukkaiden kanssa puhuneet uuden vuoden illanistujaisista. Kokoonnuimme alas vasta melkoisen myöhään, yhdeksän maissa. Olimme ulkosalla autokatoksen tapaisessa, jossa on mm. pingispöytä ja jalkapallopeli. Oli hirmuisen hauskaa. (DJ) Mauricio huolehti musiikista, istuimme, maistelimme juomia ja juttelimme. Meitä oli 4 suomalaista, meksikolainen Eric (jota luulin jonkun ihme sekaannuksen vuoksi saksalaiseksi joka on vaan asunut Meksikossa aiemmin. Hah.), argentiinalainen Santiago, teksasilainen Paul, alaskalainen poika jonka nimeä en tainnut kuullakaan, saksalainen Marianne, hollantilainen Marjolein, Mauricio, hänen kaverinsa ja veljensä ja tietysti Puma-kissa joka nukkui kiltisti Inkerin sylissä kokon illan. Aika kului tosi nopeasti. Puoli kahdeltatoista Inkeri lähti nukkumaan ja me muut hostellivieraat lähdimme kohti baareja. Jakaannuimme kahteen taksiin ja kävi niin kuin oli hyvin vähäisellä päättelyllä ennustettavissa: kaksi porukkaa eksyivät toisistaan eikä kellään ollut kenenkään puhelinnumeroa.
Minä, Santiago, Paul ja alaskalainen poika päädyimme discoon, jota Paul jaksoi hehkuttaa Monterreyn parhaaksi baariksi. (välihuomautus: Taksikuski luuli minua argentiinalaiseksi!) Baari oli jossain aivan käsittämättömässä paikassa kaukana keskustasta. No eipä tuo ollut kummoinen, pimeä ja melkoisen tyhjä. Olimme sisällä pari minuuttia ennen puoltayötä, enkä nähnyt koko iltana yhtään ilotulitusrakettia! Jonkun verran pauketta kyllä kuului, muttei mitenkään paljoa. Sisäänpääsy sentään oli edullinen ja musiikki tanssittavaa reggaetonia. Ihan hauskaa siellä oli, mutta yksien juomien jälkeen päätimme lähteä kohti Barrio Antiguaa, missä oikeasti ovat kaikki baarit. Siellä etsimme jonkin aikaa kivaa ja kohtuuhintaista paikkaa. Pelkät pääsymaksut joillekin klubeille olivat uuden vuoden kunniaksi (elleivät muulloinkin) 300 pesoa, eli n. 20 eur. Päädyimme baariin jonne 150 peson pääsymaksuun sisältyi open bar, eli ilmaiset juomat baaritiskiltä juo niin paljon kuin jaksat-periaatteella. Ei sillä väliä minulle, kun tiesin että aamulla kymmeneltä pitää muuttaa. Paikka vaikutti kuitenkin kivalta, eli sisään siis. Kävipä sitten niinkin uskomaton tuuri, että toinen puoli porukastamme oli valinnut kaikista kaupungin baareista juuri tämän saman.
Iloinen jälleennäkeminen, tilaukset porukan "omalle" tarjoilijalle ja tanssimaan. Drinkit eivät olleet aivan pieniä. Sain eteeni täyden puolen litran styroxtuopillisen Bacardicolaa! Onneksi siinä oli paljon jäitä, mutta oli kyllä juomaakin. Tanssimme siinä sitten tauotta neljään asti. Onneksi pidän nykyään tanssimisesta toisin kuin muutama vuosi sitten. Vaihtaribileet voisivat käydä muuten hieman tylsiksi. Baari tuntui olevan ulkomaalaisten opiskelijoiden ja turistien suosiossa, meksikolaisia oli itse asiassa aika vähän. Juttelin muutaman omaan porukkaamme kuulumattoman tyypin kanssa ja kaikki olivat jenkkejä. Neljän maissa aloin olla väsynyt ja nälkäinen ja kerätä taksiporukkaa hostellille. Kakki lähtivät sitten kyseisestä baarista samaa matkaa. Minä, Marjolein ja Marianne otimme taksin suoraan hostellille, muut aikoivat vielä jatkaa johonkin toiseen baariin, mutta tulivatkin sitten kuitenkin kymmenisen minuuttia meidän jälkeemme. Söin vähän ja menin nauttimaan neljän tunnin yöunista.
Aamulla olo ei ollut kovin freesi. On sitä pahempaakin koettu joten otin suihkun, pakkasin laukut ja heitimme haikeat jäähyväiset Monterrocolle, Mauriciolle ja Pumalle. Oli oikeasti haikeaa, olimme jo niin kotiutuneet ja juuri tutustuneet ihmisiinkin. (Paco olisi tyytyväinen jos tietäisi!) Tosin kaikki muut paitsi Eric ja jenkit ovat Tecin vaihtareita, joten eiköhän heitä näe tulevaisuudessakin. Taksikuski oli harvinaisen mukava. Olimme kymmenen jälkeen Napoles 211:n ovella. Herätimme vuokraemännän, joka oli ilmeisesti unohtanut olemassaolomme. Vuokrasopimusta ei ollut valmiina (mañana, kuulemma), kämppää ei ollut myöskään siivottu. Eipä tuo mitään, saimme avaimet ja pääsimme asettumaan. Tänään emme jaksaneet siivota, mutta huomenna sitten, jos täti itse ei tule siivoamaan. Täällä on tosi likaista kyllä.
Kämppä on kiva edelleen. Näin läheltä tarkastellen kyllä rähjäisempi ja kolkompi kuin ensi näkemältä, mutta ihan ok-kunnossa kuitenkin, paikalliseen tasoon nähden. Minua rassaa tällä hetkellä suunnattomasti parven ikkuna, joka ei suostu menemään kiinni. Eipä sillä, että nuo yksinkertaiset ikkunalasit paljoa pitäisivät lämpöä. Tänään oli hyvin kylmä päivä ja sisällä jääkylmää. Sama juttu kai kaikissa normaaleissa meksikolaistaloissa. Kirjoitan tätä päälläni pitkähihainen paita, paksu vuorellinen huppari, takki, kaulahuivi ja huopa. Nukun kaiketi samassa varustuksessa. Tuossa vieressä lämmitin yrittää puhaltaa hieman lämpimämpää ilmaa huoneeseen. Ei sitä juuri huomaa muusta kun metelistä. Tai no ehkä sitten huomaan kun siirryn vielä kylmempään makuuhuoneeseen, jonne lämmin ilma ei ole senkään vertaa ulottunut. Inkeri muutti isompaan makuuhuoneeseen. Minä arvon vielä parven ja pienemmän makkarin välillä. Parvesta tykkään, koska se on avoin oleskelutilaan ja sieltä näkee kahteen suuntaan ikkunoista (kahdelle eri vuorelle!) Pitää nyt katsoa, miten sen avonaisen ikkunan kanssa käy. Ja saako sinne nettijohtoa helposti. Pienenä miinuksena on myös jyrkät portaat. Toinen makuuhuone taas on aikamoinen koppi jossa on vain pieni ikkuna katonrajassa.
Yritin lepäillä vähän aikaa, mutta ei täällä tarennut, joten lähdettiin hoitamaan asioita. Inkeri päätti testata paikallista terveydenhuoltoa. Vaikka tänään oli taas suht. vähäkuumeinen päivä (lämpöä kuitenkin), hän päätti käydä näyttämässä itseään lääkärille. Tuo kuume kun on jatkunut enemmän tai vähemmän koko reissun ajan, lukuun ottamatta pientä tervettä jaksoa välillä. Läheinen, koulun suosittelema klinikka löytyi tuurilla helposti ja tutkittavaksi pääsi lähes heti. Oli taas ilo huomata että kukaan siellä ei puhunut sanaakaan englantia. Inkeri kuitenkin selvisi ihailtavan hienosti sanakirjan avulla. Palvelu oli kuulemma ystävällistä: kuume, verenpaine, paino ja sydämenlyönnit oli mitattu, kurkku ja jopa korvat tutkittu. Tuloksena jonkun sortin lääkemääräys ja kehotus tulla takaisin jos ei auta. Hintakaan ei ollut paha. Oikein onnistunut reissu siis.
Sitten läheiseen Sorianaan ostamaan välttämättömyyshyödykkeitä. Peitot, tyynyt, ja lakanat molemmille, tiskiaine, pyykinpesuaine, rättejä, tiskiharja, torakkamyrkkyä ym. kivaa. Torakoita ei ole vielä näkynyt paitsi yksi ihan pieni kuollut parvella. Niitä odotellessa. Koko satsi maksoi yhteensä jotain 60 euroa, halpaa siis tämäkin. Voi kyllä olla että joudumme investoimaan vielä muutamaan ylimääräiseen huopaan, ettemme palellu.
Loppuillan olenkin sitten lähinnä kirjoitellut tätä. Tuli taas vähän turhan pitkä jaarittelu, anteeksi vaan. Olisi kivaa jos ihmiset myös kommentoisivat. Nyt on vähän sellainen olo, että kirjoitanko näitä jorinoita ainoastaan itselleni (ja äitille)? Kai näitä nyt joku lukee, vai...? Jos ei ala kommentteja tulla niin aloitan massiivisen mainoskampanjan. Kjäh kjäh...
Nyt yritän nukkua. Väsyttää. Hrrr. Öitä.
Kommentit