Huomio: Olen päivittäny valokuva-albumeita. Tsekatkaa Monterrey, Zacatecas ja Cerro de la Silla.

Voe njääh! Taas olen istunut melkein puolestapäivästä asti keittiön pöydän ääressä ja tuijottanut ruutua. Mitä olenkaan sanut aikaiseksi? Puolet arkkihissan tehtävästä. Ja kello on kohta puoli kymmenen. Päivän tavoitteet olivat arkkihissan tehtävä kokonaan, taidehissan tenttimateriaalin lukeminen. kestävä kehitys-vierailuluento keskustassa, Apocalypto-elokuvan katsominen ja blogin päivittäminen. Taidan hieman jäädä tavoitteistani... Onpas taas lannistavaa. No yritän nyt blogailla ainakin vähän, sillä tää blogi tuntuu olevan ainoa, mihin tekstiä syntyy vaivattomasti.

Ikuisuuksiin en olekaan ehtinyt päivitellä. Tässä on taas ollut kaikenlaista vipinää. Ensinnäkin käytiin siellä viisumitoimistossa viime keskiviikkona. Eihän ne viisumit mitään valmiita olleet, eipä tietenkään. Mentiin sinne toiveikkaina ja viisumiemme numerot löytyivätkin seinältä käsiteltyjen listalta. Palvelutiskille päästyämme toiveet karisivat: täti selitti, että sakko olikin eri summa, minkä olimme maksaneet. Oikea summa olisi ollut 34 pesoa (semmoiset 2 euroa ja rapiat) suurempi. Hauskaa sinänsä, että edellisellä kerralla toinen virkailija sanoi summan meille moneen kertaan, ja kirjoitin sen vielä ylös ja näytin paperilta, että onko oikein? Oli kuulemma... No, nämä summat nyt muuttuvat kun niitä huvittaa, kun kerran Meksikon immigraation kanssa ollaan tekemisissä. Tästä siis seurasi, että meidän täytyi tulostaa tai tai täyttää kirjoituskoneella 34 peson lasku, mennä pankkiin maksamaan se, ottaa kuitista parit kopiot ja viedä ne immigraatioon. Sen jälkeen taas parin viikon odottelu että asiaa käsitellään ja sitten voisi yrittää uudestaan.

Hieman hajotti. Mutta vain hetken aikaa, sillä tiedämme tällaisen säädön olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Saimme asiat sitä paitsi saman tien rullaamaan kaltaisillemme onnettomille ulkomaalaisille tarkoitettujen, immgraation ympäristöön pesiytyneiden oheispalveluiden ansiosta. Bongasimme parkkipaikalta auton, jonka takapenkillä nainen vanhanaikaisen kirjoituskoneen kanssa laati papereita käypään hintaan. Kirjoitutimme siinä maksukuitit ja kiirehdimme lähimpään pankkiin (Valle Orienten kauppakeskukseen alle kilometrin päähän)maksamaan sakkoja. Immigraatio oli enää tunnin  verran auki, mutta maksut sujuivat onneksi sutjakkaasti, samoin kuin kopioiminen matkan varrella. Tehokkaina palasimme jo toisen kerran tunnin sisään immigraatioon, saimme lappumme jätettyä ja säästimme yhden reissun. Ensi viikolla voidaan taas palailla asiaan.

Iltapäivän ohjelmassa oli vielä taideanalysointia ja piirustelua Museo de Historia Mexicanassa. Museo oli kovin tyylikäs, pitää palailla asiaan joku päivä, koska siinä kireessä emme ehtineet siellä lainkaan kierrellä. Piirsin semmoisen patsaan, en oikein tiedä minkä heimon taidetta se oli, mutta hieno oli ja kovin sympaattinen. Torstaina koitin työllä ja tuskalla vääntää siitä analyysinkin mutta siitä tuli kyllä maailman surkein.

Torstaisiin kahteen tenttiin valmistautumisen aloitin tosi myöhään keskiviikkoiltana, ja suoriuduin siitä surkeasti. Oikeastaan koko torstai-ilta (ja yö) meni messengerissä ja muussa epäolennaisessa, en osannut keskittyä lukemiseen enkä käydä nukkumaan ajoissa. Heräsin sitten aivan liian lyhyiden yöunien jälkeen suorittamaan viime hetken valmistautumista arkkihissan tenttiin aamuvarhaisella. Tentti menikin juuri niin huonosti kuin voi kuvitella, kun valmistautuminen ja vireystila olivat mitä olivat. Passive Systemsiin luin sitten vieläkin huonommin. Ainoastaan tunnin kampuksella tenttien välissä. Toisen tunnin nukuin puistonpenkillä auringossa, etten nukahtaisi tenttiin. Valmistautumista sekin. Passive Systems meni kuitenkin vähän paremmin, kaipa asiat olivat paremmin hallussa. Ei mitenkään kauhean hyvin sekään tuntunut menevän.

Tentin jälkeen juteltiin Dukyn kanssa ja silloin minulle valkeni asia mitä en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi. En silloin, kun  viimeeksi kirjoitin, etten aio ottaa stressejä tenteistä vaan käyttää hengähdystauon hyväkseni. Enkä edellisenä iltana kun sivuutin koko tentteihin lukemisen. Enkä tenteissä jotka tein unenpöpperöisenä ja pahemmin miettimättä. Juttuhan on niin, että täällä tuo tenteistä läpipääsyn raja on kai 70 pistettä sadasta, eli aika korkea. Ja täällähän ei uusintoja tunneta, vaan hylätystä lentää kurssilta pois. Julma meininki pisti vähän huolestuttamaan. Noh, en ole ihan varma, onko tilanne todella noin paha. En ole varma, onko tuo 70 % sen tentin, vai koko modulin (eli tähänastisen kurssin tehtävien) keskiarvo. Toivottavasti koko modulin, sillä läksyjen parissa ainakin olen raatanut kuin pieni eläin joten niistä pitäisi herua lisäpisteitä. En kyllä teidä missä vaiheessa noihin tentteihin olisi tuon paremmin lukenut, mutta olisi ainakin voinut suhtautua niihin hieman vakavammin. Karu totuus (läpi vai hylsy) selvinnee huomenna kun on molempien kurssien tunnit. Kallistuisin uskomaan että läpi, mutta turha vielä veikkailla mitään. arkkihissa ainakin saattaa jäädä rajoille.

Käytiin kotimatkalla testaamassa uusi ravintola tuossa melkein naapurissa. Se oli avattu viikko sitten ja yrittäjärouva oli tosi ystävällinen. Hän selitti, miten tostadoja syödään, mutta ei me paljoa tajuttu. Oli sitten huvittavaa syödä, kun ei yhtään tiennyt että tekeekö ohjeista huolimatta aivan väärin. Nainen alkoikin sitten lopuksi puhua englantia, ja totesi huomanneensa että ei me mitään espanjasta tajuttu. (Tostadat oltiin kyllä syöty oikein, mutta kai sen huomasi muutenkin). Siitä tuli taas hetkellinen ärtymys ja halu oppia espanjaa paremmin. Silti Espanjan sanakokeen kanssa kävi niinkuin muidenkin kanssa- ilta meni muita läksyjä tehdessä ja lukeminen jäi myöhäisiltaan jolloin mitään ei tarttunut päähän. Viva Suomi ja tenttiviikot joilla ei ole muita läksyjä! (aika kultaa muistot...) Aamulla sitten heräsin taas aikaisin lukemaan mutta en ehtinyt oppia juuri mitään ja menin aika huonolla fiiliksellä sanakokeeseen, mutta opettaja Marilú pitikin "sanakokeen" tyylilleen uskollisena leikkimielisessä muodossa. Muodostettiin joukkueet ja jokainen sai muutaman sanan jotka piti esittää joko pantomiimina tai piirtämällä taululle. Oli itseasiassa tosi hauskaa. Minulle tuli helppoja sanoja (kuten turvavyö ja avain) ja meidän joukkue vieläpä voitti. Normaalista sanakokeesta en kyllä olisi selvinnyt.

Voitin iltapäiväuupumuksen ja lähdettiin Inken kanssa kauppakeskuskierrokselle. Inkeri oli viimein päättänyt ostaa ne kengät, koska lauantaina olisi ohjelmassa aktiviteetteja, jossa hyviä kenkiä todella tarvittaisiin. Kengät löytyivätkin: mustat adidaksen tennarit. Myyjät vaan eivät ensin millään tahtoneet ymmärtää että Inkeri halusi varata kengät pariksi tunniksi. Olivat jo kirjoittamassa jotain osamaksusopimusta. Ääh, ärtymys tätä ummikkona oloa kohtaan lisääntyi taas hieman. Asia tuli kuitenkin lopulta selväksi. Minäkin löysin reissulta uudet aurinkolasit, ja lopuksi kävimme jääkaapintäytettä sorianasta. löytyi mm. tykötarpeita arrachera-tacoihin (namm...) ja paljon kasviksia ja hedelmiä. Loppuillan toivuimme rankasta viikosta ja valmistauduimme rankkaan lauantaihin.

Duky kertoi aiemmin että yksi hänen kursseistaan tekisi viikonloppuna retken Cerro de la Sillalle, ja että myös ulkopuoliset olisivat tervetulleita rämpimään. Siinäpä sopivan kieroutunut tapa nauttia rentouttavasta viikonlopusta raskaan viikon jälkeen. Valloittaa vuori. Sinnehän oli sitten lähdettävä. Muuten se olisi jäänyt varmaan tekemättä. Suurimmaksi kynnyskysymykseksi oli muodostua aikataulu. Koululla oli nimittäin oltava jo seitsemältä. Pääsin rutiinilla ylös taas kuudelta, mutta aikaa tuhraantui johonkin ja tuli kamala kiire. Olimme koululla kolmea yli seitsemän. Koska tässä on kyse meksikolaisesta ryhmästä, niin vain vaihtarit olivat paikalla ajoissa. (Duky oli ainoa joka oli oikeasti kurssilla, lisäksi oli hänen chileläinen kämppiksensä ja argentiinalainen kaverinsa.)  Kyllähän sen arvasi, että lopulta joutuu odottamaan, mutta Tecillä kun ei ikinä tiedä niin on parempi olla ajoissa.

Odottelimme sitten melkein tunnin verran porukkaa kasaan ja lähdimme muutamalla autolla vuoren juurelle. Meitä oli yhteensä n. 15. Minulle jäi tosiaan vähän epäselväksi, että mikä kurssi oli kyseessä. Kai se oli joku "arkkitehtuuri ja ekologia", mutta ei retkellä ollut mitään arkkitehtuuriin liittyvää, eikä muutakaan opetusta (paitsi että nokkosia ja myrkkymuratteja pitää varoa). Opettaja oli oikein mukava ja puhui jopa englantia. Minulle jäi sellainen kuva, että hän oli vain jonkun sortin vaellusharrastaja ja tahtoi järjestää sellaisen retken. Hänen kurssilaisensa saivat osallistumisesta ekstrapisteitä.

Reitti alkoi hassusti. Kadun varrella olevan talon kivijlassa oli aukko, josta mentiin pimeään, kiviä täynnä olevaan tunneliin. Sieltä pääsi sitten päivänvaloon talon takapihalle, josta reitti alkoi. Klo 8-13, eli viisi tuntia nousimme jyrkkää rinnettä ylös, ylös, ylös... Nousu tuntui loputtomalta. Alkutaipaleella oli yksi vähän helpompi osuus, mutta viiden kilometrin reitistä suurin osa oli sellaista jyrkkääkin jyrkempää ylämäkeä. Jonkunlaisen käsityksen saa, kun katsoo vuoresta kuvia. Nousimme siis kaupungin puolta, eli sitä jyrkempää. Menimme "polkua", jonka seuraaminen olisi ollut melko mahdotonta ilman opasta. Paljon irtolehtiä ja irtokiviä, ja ehkä hieman vähemmän pusikkoa kuin ympärillä. Ei sitä juuri muuten huomannut, varsinkin kun oli koko ajan katsottava jalkoihin ettei lennä kuperkeikkaa rinnettä alas. Wikipedian mukaan reitti on kohtalaisen vaikea. Etenimme tietysti hitaimpien vauhdilla ja taukoja pitäen, mutta oli se minullekin ihan riittävä. Hiki valui ja hengästytti varsinkin loppumatkasta, kun aurinkokin tavoitti meidät vuoren takaa. Mulla oli myös päänsärky joka teki tuskasta vielä vahän tuskaisempaa. Kunto ei kuitenkaan ihme kyllä loppunut kesken missään vaiheessa.

Inkeri,"varaäiti" oli tehnyt aamulla hyvät evää meille: yhteensä viisi litraa vettä, pillimehuja, täytetyt patongit ja salmiakkia. Salmiakkia ja Fazerin Sinistä tuli iloisena yllätyspostipakettina Suomesta Inkerin veljeltä ja hänen kihlatultaan. Niiden avulla me oikeastaan selvisimme sekä tenttiviikosta että vuyorenvalloituksesta. Kummastelimme, miten monet meksikolaiset pystyivät olemaan melkein juomatta koko reissun ajan. Kai heillä on vaan niin paljon parempi kuumuuden sietokyky.

Suurimman osan noususta maisemat olivat pelkkää pusikkoa. Pikkuhiljaa maisemat alkoivat muuttua jylhemmiksi, mitä korkeammalle pääsimme. Kaupunki näkyi aika vaikuttavana alapuolella ja viereinen huippu näytti kaikessa jylhyydessään myös komealta. Inkerille nämä maisemat aiheuttivat sen verran korkean paikan ahdistusta, että hän päätti jäädä odottamaan meitä puolen tunnin matkan päähän huipusta. Hän sai seuraa Dukyn chileläisestä kämppiksestä, jonka kunto kai loppui vähän kesken. Inkerin päätös olikin oikein järkevä, sillä maisemat silläkin kohtaa olivat ihan mielettömät, ja muuttuivat pian sen jälkeen niin henkeä salpaaviksi, että jopa minulla, kaikkea muuta kuin korkeanpaikankammoisella Kammosella, tuntui vatsanpohjassa. Loppu oli kyllä vaikea, välillä vähän kuin jotain kalliokiipeilyä lähes 90 asteen seinämää ylöspäin ilman köysiä. Onneksi tennarit pitivät hyvin. Voi sitä tunnetta kun vihdoin olin huipulla. Määränpää oli siis Cerro de la Sillan korkein huippu Pico Norte 1820 metrissä. Ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin en pystynyt päänsäryltä, nälältäni ja väsymykseltäni puhumaan tai ajattelemaan, söin vaan eväitä. Sitten järki alkoi taas kulkea, ja suunnilleen seuraavan tunnin ihastelimme maisemia ja valokuvasimme. Kuvia löytyy tuolta Facebookin puolelta, linkki oikealla. Huipulla oli myös pari muuta vuorenvalloittajia, jotain pro-tyyppejä ilmeisesti.

Laskeutuminen oli kevyempää kuin ylöstulo, tietysti, mutta vähintään yhtä vaikeaa. Jostain syystä tennarit eivät pitäneet alas tullessa yhtään niin hyvin, ja kaikki kaatuilivat vuorotellen. Minullakin on jalat ihan ruhjeilla ja mustelmilla nyt. Suuri osa matkasta meni sellaisessa taskurapumaisessa konttausasennossa, koska silloin ei kaatunut korkealta. Inkeri ja toinen tyttö löytyivät sieltä mistä pitikin. Paluumatka kesti varman nelisen tuntia. Aluksi mentiin taas hitaimpien vauhdilla, mutta se alkoi olla todella hidas ja vuorelta olisi hyvä päästä pois ennen auringonlaskua. Vuoren huipulla tapaamamme pro-tyyppi ohitti meidät jossain vaiheessa. (-Ja millä tyylillä... tyyppi käveli isot kantamukset selässä, selkä suorana jyrkkää rinnettä alas kuin se olisi ollut tasainen kävelytie.) Opettaja neuvotteli tyypin kanssa ja he päätyivät ratkaisuun että me muut seuraisimme prota alas (Oli tyypillä nimikin, Alfredo tai jotain...) ja opettaja uhrautuisi tulemaan hitaampien vauhdilla alas, vaikka sitten pimeä ehtisi tulla. Vähän säälitti niitä hitaammin eteneviä, mutta minkäs teet. Kaipa opettaja kuitenkin tunsi maastot ja omisti taskulampun.

Meidän vauhtimme kiristyikin uuden oppaan johdolla oikein huimaksi. Alkoihan se alastulokin jossain vaiheessa tuntua lihaksistossa, mutta jalat kantoivat ihan hyvin alas asti. Vihdoin olimme talolla, jostä menimme taas läpi kuin toiseen maailmaan. Meksikolaisryhmä koostui aika nuorista tyypeistä ja ainakin yhdellä tytöllä oli joku teiniprinsessashow koko ajan päällä. Hän sitten sai aika teatraalisen itkukohtauksen kun pääsimme alas. Saimme kyydin kotiin yhdeltä tytöltä joka oli kohtalaisen hullu kuski. Selvisimme kuitenkin myös kotimatkasta ehjin nahoin ja painuimme kotiin.

Päihitimme siis vuoren, mutta ei se meitä helpolla päästänyt. Olimme kotona kuuden pintaan, melkein kahdentoista tunnin koettelemuksen jälkeen. Minä nautin kauheudesta kyllä loppujen lopuksi aika paljon, ja se oli kaiken rääkin arvoinen. Loppuillan olimme niin poikki, ettemme jaksaneet edes syödä mitään muroja kunnollisempaa, saati tehdä muutakaan. Inkeri simahti puoli yhdeksältä ja minä legendaarisesti jo yhdeksän jälkeen! Nukuimme kellon ympäri. Yritimme sentään illalla venytellä, mutta kuten arvata saattaa, emme aamulla meinanneet päästä sängystä ylös. Koskaan ei ole minulla olleet lihakset näin kipeänä. Sunnuntain toivuimme suosiolla kotona. Sainpahan luettua espanjan tenttiin kunnolla, voi mikä saavutus! Maanantaiaamu hirvitti: tentti oli kolmannessa kerroksessa ja taidehistoria neljännessä. Aika huvittavaa meidän menomme onkin ollut tänään. Pääsimme kokemaan käytännössä esteettömän ympäristön tärkeyden. Oikeasti olemme molemmat ihan rampoja. Portaat ovat tuskaa, tuolista nouseminen ja istuutuminen on tuskaa. Katukiveysten reunat ovat tuskaa! Tänään ollaan ihan tosissaan etsitty pyörätuoliluiskia päästäksemme vähemmän tuskaisesti paikasta toiseen. Myös vierailuluento joka olisi ollut Museo de Historia Mexicanalla, ja josta olisi saanut kullanarvoisia arkkihissan lisäpisteitä, jäi väliin lähinnä siksi ettemme kokeneet itseämme kykeneviksi pääsemään museolle ilman kohtuutonta kipua. (no, en olisi kyllä muutenkaan ehtinyt sinne.) Pelkäänpä pahoin, että myös huominen tanssitunti jää väliin, mikäli ihmeparantumista ei yön aikana tapahdu. Rikkoisin itseni siellä lihaskuntoliikkeissä ja hiihtohyppelyissä lopullisesti. Onpa tylsää, pääsenköhän koskaan tanssimaan kahta kertaa viikossa?
   
Tänään oli espanjan tentti. Se tuntui menevän mainiosti. Lukeminen kannatti siis, tuli oikein hyvä mieli. Iltapäivän tein tosiaan yhtä tehtävää jossa meni taas puoli elämää, ja se ei ole edelleenkään valmis. Turhauttaa. Nyt silmät eivät meinaa enää pysyä auki, joten olisi kai mentävä nukkumaan. Ylihuomenna taidehistorian tentti, siihen valmistautuminen vähän huolettaa. Sitten on tentit tältä modulilta ohi.