Ei muuten jaksettu lähteä syömään sunnuntai-iltana. Oltiin enemmän väsyneitä kuin nälkäisiä ja nukahdettiin aikaisin, kuten melkein joka ilta. Eivätkä muuten tulleet Outin tavaratkaan maanantaina. Ne löysivät perille vasta tänään, torstaina, 5 päivää myöhässä.

Tiistai oli aivan mahtava päivä. Huolimatta siitä, että minun turvallinen loppukesän suunnitelmani otti ja romahti kun luin sähköpostit pitkästä aikaa. Viime kesän pomonihan lupasi minulle jo aiemmin keväällä töitä täksikin kesäksi. Kyselin häneltä juuri ennen reissuun lähtöä sähköpostitse, että milloinkohan voisin aloittaa. Nyt oli tullut vastaus, että ei heillä (hyvin todennäköisesti) olekaan riittävästi töitä, jotta minullekin riittäisi. Hetken aikaa harmitti ja ärsytti suunnattomasti. Olisivathan he ainakin voineet hieman aiemmin voineet ilmoittaa, että olisin voinut etsiä jotain muuta. Noh, täältä käsin se olisi ollut aika vaikeaa ja varsinkin nyt reissatessa mahdotonta, kun ei ole omaa konetta, portfoliota tai edes cv:tä mukana.

Harmi vaihtui kuitenkin melko pian hyväksymiseksi. Kai sitä jollain elää kesän yli. Onhan se ihan kiva kokeilla jouten oloakin. Onkin ensimmäinen kesä varmaan kymmeneen vuoteen. Ja onhan tuota tekemistä. Itse asiassa innostuinkin hieman ja nyt pää on täynnä asioita mitä haluan tehdä, ja mihin yleensä ei ole koskaan aikaa. Rästikurssejakin on kouluvuosien aikana vaikka kuinka. Niitä jos saisi kesän aikana tehdyksi niin valmistuminen olisi taas hieman lähempänä. Ja muutenkin: ainahan olen valittamassa, kun aikataulu ei anna periksi tehdä asioita joihin todella haluaisin käyttää aikaani...

Mutta sehän onkin sitten jo aivan toinen tarina... Takaisin Meksikoon. Tiistaina oli tosi kylmä päivä. Aamulla lähdimme tosi aikaisin liikkeelle. Ensimmäinen missio oli löytää Outille mukavammat kengät, British Airwaysin laskuun tietysti. Olimme niin ajoissa, että kaupat eivät olleet vielä auki. Kävimme odotellessamme katsomassa Dalin ulkoilma-veistosnäyttelyn ja Torre Latinoamericanan näköalapaikan. Näköala 44. kerroksesta oli mieletön: suurkaupunki jatkui joka suuntaan niin kauas, etta lopulta katosi saastepilvien taakse. Searsilta Outi löysi tarvitsemansa kengät, mutta pikashoppailumme aikana alkoi sataa rankasti ja sää kylmeni entisestään. Ostimme myös sateenvarjon jonka avulla pääsimme hostellille vaihtamaan lämpimämpää päälle. Siellä luin sähköpostit ja sain huonot työpaikkauutiiset. Jouduin hetken aikaa kasailemaan itseäni, mutta melko nopeasti suoriuduimme jatkamaan turistiseikkailuja lämpimämmin puettuna. Tässä vaiheessa kello ei ollut vielä paljon mitään!

Seuraavaksi lähdimme metrolla kohti Xochimilco-nimistä paikkaa. Se oli tosi kaukana: ensin yhden metrolinjan viimeiselle pysäkille ja siitä vielä paikallisjunan tyyppisellä "treno ligerolla" sen päätepysäkille. Tässä vaiheessa voisin korostaa, miten vaivautuneeksi sitä vaaleaihoinen nainen voikaan itsensä tuntea Mexico Cityssä (pienemmistä kaupungeista puhumattakaan) ja erityisesti Mexico Cityn metrossa. Ei metron täpötäysissä vaunuissa lainkaan pelottavaa ole, kunhan pitää laukustaan kiinni. Mutta ahdistavaa kyllä. Voi sitä katseiden määrää, erityisesti miesten avoimen, röyhkeän tuijotuksen. Samaa, ja oletettavasti pahempaakin kohtelua saavat päivittäin paikallisetkin naiset kokea. Onneksi vuoden alusta otettiin käyttöön jotain mahtavaa, naisten vaunut! Muutama ensimmäinen vaunu on tiettyinä aikoina varattu vain naisille ja lapsille. siellä oli väljempää ja muutenkin tuhannesti miellyttävämpää matkustaa. harmi, ettei niitä ole kaikissa junissa.

Xochimilco on käsittääkseni aikanaan ollut erillinen kylä, nykyään Mexico Cityyn kiinnikasvanut. Ihan sympaattinen paikka. Syy, miksi jotkut hullut turistit sinne matkustavat tuon pitkän matkan, ovat siellä olevat kanaalit ja "kelluvat" puutarhat niiden varrella. Juna-asemalta lähtien joka nurkan takana oli sadeasuisia meksikolaisia tonttuja polkupyörien kanssa, jotka neuvoivat tietä kanaaleille. Varmaan seurasivat meitä, sillä olimme varmasti ainoita turisteja jotka olivat moisella sateella matkaan lähteneet. Heidän harmikseen kävelimme kylän läpi hidastellen ja pidimme pitkän kaakao- ja kahvitauon sadetta pitäen. Lopulta olimme kanaaleilla, ja tontut saivat puhuttua meidät vuokraaman lautan kuskeineen. Hintaa lystille jäi tinkaamisen jälkeen alle 10 euroa per henki tunnin veneretkestä. Oli se kyllä sen arvoista, ja sadepäivä oli mitä parhain ajankohta istua katetussa veneessä ja katsella ohi lipuvia, erikoisia maisemia. Näimme mm. Isla de las munecaksen, saaren jonka puut on ripustettu tayteen vanhoja, raajapuolia nukkeja. Installaation on toteuttanut paikallinen kalastaja kanaaleistaan onkimista nukeista sinne hukkuneen pikkutyton muistoksi.

Oli jo ilta, kun palasimme keskustaan. Kävimme MuMeDi-designmuseon museokaupassa shoppailemassa tuliaisia muille ja vähän itsellemmekin. Oih, olin odottanut puoli vuotta pääseväni tuohon ihanaan kauppaan takaisin, ja rahaakin paloi siihen malliin. Sain jopa ostettua itselleni yhden julisteen, jonka hankkimatta jättämistä olen katunut joulukuusta lähtien. Muutakin kivaa löytyi. Kävimme illastamassa Cafe de Tacubassa (hieno paikka!) ja uudelleen Torre Latinoamericanan näköalapaikalla. Aamulla ostamamme lippu oli nimittäin voimassa koko päivän, että sikäli hyvä sijoitus. Jos näkymä oli jo päivänvalossa huikaiseva, voitte kuvitella mitä se oli pimeässä kun kaupungin valomeri jatkui horisonttiin saakka. Kuvia kertyi taas melkoisesti.

Keskiviikolle olimme jättäneet Teotihuacanin  retken. Sinne piti mennä bussilla tunti. Hienoja raunioita oli, eihän siinä mitään. Nuo kaikki on vaan niin moneen kerran täällä nähty, kuvissa ja videoissa, että ei niitä niin montaa tarvitse livenä kokea. Mayojen raunioita odotan, ne miellyttänevät silmääni enemmän kuin nuo atsteekkien pyramidit. Piti kuitenkin päästä taas kiipeämään suurimman pyramidin, Piramido del Solin huipulle. Hienot oli näkymät ja poltin nahkani. Paluumatkasta erityisesti metro-osuus bussiasemalta hostellille oli tuskainen. Koskaan en ole ollut niin täyteen ahdetussa metrossa. Ja koska metro pysähtyi joka asemalla varmaan viisi minuuttia, matka todella kesti. Sieltä päästyäni olin jonkin aikaa aivan puolikuollut.

Saman päivän ohjelmassamme oli myös siirtyminen Oaxacaan (Pueblan päätimme jättää väliin.) Ajoitus meni ilman aikataulujen katsomisia tuurilla aivan nappiin. Ehdimme juuri ja juuri neljän bussiin, seuraava olisi lähtenyt vasta pitkän ajan kuluttua. Matka kesti reilut kuusi tuntia ja oli minun kannaltani huonoon aikaan, kun en alkuillasta osaa nukkua. Maisemat olivat kuitenkin mielettömät, välillä menimme kapeita vuoristoteitä satojen metrien rotkojen reunalla. Oaxca näytti heti mukavalta paikalta, samoin hostel Mezkalito. Täällä on jopa useita suomalaisia tällä hetkellä.

Positiivinen ensivaikutelma säilyi tämän ensimmäisen matkapäivämme jälkeenkin. Olimme vain rauhassa, kävelimme ja katselimme ympärillemme. Kaunis ja leppoisa kaupunki, mitä nyt alamme olla niin etelässä että saamme turhan paljon huomiota osaksemme. Ihmiset mm. haluavat ottaa meistä valokuvia. Toiset kysyvät luvan, toiset eivät. Ja minä kun luulin että homma menee toisinpäin, ja alkuperäisasukkaat eivät pidä, että heitä kuvataan.

Zocalolla oli myös jotain poliittista kahinaa menossa, en tiedä liittyykö se taannoisiin opettajien ja virkavallan yhteenottoihin. Jotain mielipidevankeja vaadittiin vapautettaviksi. Oli banderolleja, mielenosoittajia, propagandaa ja autolasteittain konekiväärit tanassa patsastelevia poliiseja. Kaikkien huulilla asia tuntuu olevan, sillä ne muutamat paikalliset joiden kanssa kaduilla juttelimme, mainitsivat levottomuudet vähintään sivulauseessa,

Täällä on myös tosi hienoja koruja ja käsitöitä myynnissä. Eivätkä ne maksa paljon mitään. Jotain tuliaisia jo ostelinkin, ja vielä on pari päivää aikaa tehdä hankintoja. Käsitöiden lisäksi Oaxca on kuuluisa ainakin mezcal-viinastaan, molesta, suklaasta, kahvista ja intiaaniherkuista: paistettuja muurahaisia ja torakoita saisi ostaa kauppahallista, mutta taitaapa jäädä maistamatta.

Outi sai vihdoin viimein matkalaukkunsa. Oli jo aikakin. Ei sitä tuotu edes hostellille, vaan Outin piti itse käydä lentokentällä tuomassa se tullin läpi. Tyttöjen lentokentällä käynnin aikana minä siestailin hostellilla ja sain viimein monta päivää vanhan edellisen blogikirjoituksenkin nettiin. Matkatavaroiden mukana tuli kivoja tuliaisia, mm. salmaripullo (etiketitkin ovat uusineet!) Se katosi illan aikana kurkuista alas. (Oho, kuulostipas taas pahalta... mutta eihän puolessa litrassa ole kuin reilu desi tyttöä kohti.)

Kävimme tekemässä vielä yhden kävelyretken kaupungille ja pizzalla. Päivän paras oli  kuitenkin, kun Inkeri tahtoi nähdä illan pelin. Jalkapallohan on täällä jotain elämää suurempaa, ja Inkeristä on kehkeytynyt täällä intohimoinen Rayadosin, siis Monterreyn kotijoukkueemme fani. Tänään joukkue oli semifinaalissa (siis Meksikon liigan, kai?) Peli oli jo reilusti toisella puoliajalla, kun lähdimme etsimään paikkaa jossa näkisimme ratkaisun. Kävelimme kiireellä pitkin katuja ja eipä aikaakaan, kun silmämme havaitsivat yhdessä ikkunassa tv-ruudun josta tuli jalkapalloa. Sisään vaan ja istuuduimme nurkkapöytään.

Hetken kuluttua aloin ihmetellä, että olimmeko kenties tulleet jonkun olohuoneeseen. Jonkun sortin ruokapaikka oli sisustuksen perusteella kysymyksessä, mutta tuskinpa se auki enää oli. Ihmiset siellä vaikuttivat iltapalalla olevalta perheeltä. Ensin kaikki pälyilivät meitä hieman oudosti, mutta sitten tuli nainen oikein ystävällisesti kysymään, haluaisimmeko kenties jotakin. Pyysimme ja saimme limsaa. Koska kukaan ei ajanut meitä pois, katsoimme pelin muina naisina loppuun siellä. Perhekin oli oikein ystävällinen, paitsi taisivat olla vastustajajoukkueen kannattajia. "Onneksi" maaleja ei tullut ja ratkaisu oli tasapeli, joten pahempia yhteenottoja ei absurdissa kisastudiossammekaan syntynyt. Pelin päätyttyä kiitimme kauniisti, maksoimme ja poistuimme hostellille. Olipas taas hauskaa.