Tänään saavuttiin taas uuteen hostelliin, uuteen kaupunkiin. Monta erilaista paikkaa on nähty sitten viime päivityksen. Mielenkiintoista ja antoisaa, mutta itse en juuri nyt pysty kaikesta tästä nauttimaan yhtään niin paljon kuin haluaisin. Suomesta on taas saanut kuulla sellaisia uutisia, että ajatukset ovat liian suuren osan ajasta enemmän siellä kuin täällä. Huolta ja surua aiheuttaa siis kadoksissa oleva kissa. Rulle on nyt ollut karkuteillä jo yli viikon, kai. Kaikki jotka minut tuntevat, tietävät, että kissani ovat minulle kaikki kaikessa. Silti olin valmis ottamaan riskin, että jotain sattuu reissuni aikana, kun pojat ovat hoidossa maalla jossa saavat ulkoilla vapaasti. Ja nyt sitten murehdin ja odotan että Rulle tulee kotiin. Toinen, tosin paljon vähäpätöisempi juttu on tuo työtilanne. Olen nyt kuitenkin vähän yrittänyt hakea töitä, tähän mennessä tuloksetta. Mutta ei se joutenolo edelleenkään tunnu huonolta idealta.

Oaxcassa viivyimme vielä pari päivää. Olin vähän sairaana ja lähinnä lepäilin nuo päivät. Parissa museossa käytiin ja ihasteltiin lisää käsitöitä. Tytöt kävivät perjantai-iltan myös tanssimassa salsaa, mutta minä jäin tylsänä hostellille kirjoittamaan työhakemuksia. Oaxcan hostelli oli kyllä yksi mukavimmista tähän mennessä, siellä kelpasi sairastaa.

Seuraavaksi bussi vei Puerto Escondidoon, surffaajien suosikkikohteeseen. Noh, ei olla surffaajia eikä meistä surffaajia tullut. Optimoimme matka-ajan vähän huonosti ja päädyimme käyttämään koko sunnuntaipäivän, 11 tuntia Puerto Escondidoon siirtymiseen. Olimme perillä myöhään sunnuntai-iltana. Lähdimme etsimään majoitusta Playa Zicatelan tuntumasta, missä halpoja hotelleja ja hostelleja oli riittämiin. Halpa ja vaatimaton hotellihuone merinäköalalla löytyikin helposti. Ranta tarjosi muutenkin kaikkea, mitä surffipummit tarvitsevat: isoja aaltoja (niin isoja, että uiminen sillä rannalla oli kielletty), halpoja ravintoloita, baareja, kahviloita, surffivaate- ja välinekauppoja, käytettyjen kirjojen kauppoja, jopa pieni elokuvateatteri. Moni paikka oli juuri näiden rannalle jämähtäneiden elämäntapahippien pyörittämä. Pienet piirit baareissa ja rannalla näyttivät pyörivän ja naamat kävivät tutuiksi. Aika ulkopuolinen olo siellä oli, vaikka oli rannalla paljon muitakin perusturisteja. Se tietty hohdokkuus, jota tuon ihmisryhmän elämäntavassa näin, hälveni kun pari päivää surffaajia katselin. En minä ainakaan jaksaisi vaan hengata ja juosta aaltojen perässä päivästä toiseen, mutta huvinsa kullakin.

Surffaajien lisäksi rannalla hengasi tosi paljon kulkukoiria sekä jonkun verran kissoja. Oli myös erikokoisia liskoja. Ja taskurapuja! Ne olivat kyllä suloisia otuksia. Tiistaina kävimme toisella rannalla jossa pääsi myös uimaan. Meidän oli jatkettava matkaa jo tiistai-iltana, koska bussiyhteydet olivat taas vähintäänkin mielenkiintoiset. Bussiyhteyksien vuoksi lisäsimme reitillemme uuden etapin, San Cristóbal de las Casasin. Sinne matkustimme taas yön yli bussilla.

Noh, tulipahan käytyä Chiapasissakin. San Cristóbal oli ihan positiivinen kokemus. Samanlainen pikkukaupunki kuin monet muutkin, mutta ainakin söimme siellä hyvin. Siellä oli aivan ihania kahviloita ja myös hyvä italialainen ravintola. Myös hostellimme oli kiva ja  henkilökunta erityisen huolehtivaista. Alkuperäisväestöä oli asukkaista suuri osa, ja erityisesti naiset pukeutuivat perinteisiin, kauniisiin intiaaniasuihin. Myös täällä oli upeita taidekäsitöitä ja koruja, kuten Oaxcassakin. Poliittiset jännitteet näkyivät täälläkin katukuvassa, joskaan eivät niin selvästi kuin Oaxcassa. Kun siellä tulenarka aihe oli opettajien mielenosoitukset seurauksineen, täällä näkyi Zapatista-liikkeen kannatus. Pitää ottaa aiheesta enemmän selvää kunhan pääsen  taas kunnolla netin äärelle.

Viivyimme San Cristóbalissa vain yhden yön. Torstain missio oli nähdä Palenquen Maya-rauniot ja ehtiä illaksi Villahermosan kaupunkiin. Tavallisilla busseilla matkoihin olisi mennyt taas tuhottomasti aikaa, joten harkitsimme auton vuokrausta. Päädyimme kuitenkin hyvään ja helppoon vaihtoehtoon: hostellin kautta saimme buukattua itsellemme paikat turistikierrokselle. Liityimme aikaisin torstai-aamuna meksikolaisten seuramatkalaisten iloiseen jengiin. Turistibussi kierrätti meidät sademetsän läpi, kiemuraisia vuoristoteitä pitkin ensin parille vesiputoukselle ja viimeiseksi Palenqueen. Putouksista toinen "Agua azul" eli sininen vesi olikin sadeveden takia ruskea, eli ei kovin kaunis. Toinen taas oli sitäkin upeampi, sen taakse pääsi kävelemään.

Kirosin koko päivän kameraani, joka ei tykkää lainkaan kosteudesta. Muuten tosi hyvä kamera, mutta heittäytyy hankalaksi aina kun vesihöyryä on vähänkin ilmassa. Nytkin se kuoli täysin jo muutaman valokuvan jälkeen Agua Azulilla ja heräsi henkiin vasta seuraavana päivänä. Että en sitten saanut lainkaan kuvia putouksista ja viidakosta, enkä yhdestä Meksikon upeimmista kohteista, Palenquesta. Olen vähän katkera. Noh, painostin Outia ja Inkeriä kuvaamaan minukin puolestani. Palenque oli joka tapauksessa hieno. Niin pyramidit kuin ympäröivä luontokin. Olimme siellä pari tuntia jonka jälkeen turistibussi tiputti meidät kylän bussiasemalle.

Villahermosaan ei ollut matkaa kuin pari tuntia. Täällä kun on päässyt tottumaan tuollaisiin kahdentoista tunnin rupeamiin, ei parissa tunnissa ehtinyt oikein kunnolla edes asettua. Minun normaali-bussivarustukseenihan kuuluu fleece-huopa, valtava niskatyyny, paljon lämmintä vaatetta, lentosukat sekä reilusti vettä ja eväitä. Ilman noita ei tule mistään mitään.

Villahermosa tarkoittaa käännettynä "ihanaa kaupunkia" tai jotain sinnepäin. No se oli kyllä kaikkea muuta. Ei sinne olisikaan tullut eksyttyä, ellei Outin lento olisi lähtenyt sieltä. Löysimme yöpaikan halvasta hotellista keskustasta. Huone nyt oli ihan siedettävä, joskin neljännessä kerroksessa (ei hissiä) ja ilmastointia ei ollut. Kaupungissa on kävelykeskusta ja joki. Ihan hyvät ainekset, mutta paikka oli silti jotenkin sairaan pelottava. Joki oli tulvinut vuosi sitten pahasti ja ilmeiseti tulvan jäljiltä monet keskustan talot olivat kärsineet vahinkoja ja autioituneet. Yritimme löytää mukavaa ruokapaikkaa, mutta jouduimme tyytymään naapurihotellin ravintolaan.

Pahinta kaupungissa oli tuijotus. Olen avautunut aiheesta aiemminkin, mutta nyt sietokykyni ja ymmärrykseni ylittyi taas ja pahasti. Mahtaakohan Veracruzin ja Villahermosan alue olla jotain Meksikon virallista sovinismivyöhykettä? Näissä kahdessa lähekkäin sijaitsevassa kaupungissa olen nimittäin molemmissa kokenut miesten katseet kaikista ahdistavimpana. Toki täällä etelässä saa kaikkialla katseita osakseen, Palenquen kylässä jopa lääppimistä erään idiootin ohikulkijan toimesta. Mutta se että tuijotetaan täysin häpeilemättä kuin karjaa tai esinettä, perään vielä kommentoidaan tai vihelletään. Anteeksi vaan, mutta juntteja ovat miehet täällä päin. Päivällä tuijotus on ahdistavaa ja alentavaa, illalla uhkaavaa. Villahermosassa olisimme mielellämme lähteneet illalla ulos, mutta eipä sitten sattuneista syistä tullut lähdettyä. Jopa poliisit olivat siellä tosi pelottavia. Mitä noille tuijottajille sitten voi tehdä. Olen kokeillut tuijottaa rävähtämättä takaisin, ei auta. Innostuvat vaan enemmän. Tekisi mieli sanoa rumasti, mutta tuskin sekään on hyvä idea. Yleensä sanon rumasti- suomeksi. Tuleepahan itselle parempi olo. Yksi ostosten palkkaaja Villahermosassa jäi myös ilman tippiä kun ei osannut käyttäytyä ihmisiksi.

Outin lento lähti  perjantai-iltapäivänä ja me Inkerin kanssa olisimme mielellämme myös karistaneet kaupungin pölyt jaloistamme saman tien, vaikka se päivänvalossa olikin hieman siedettävämpi paikka. Tarkoitus oli kuitenkin ottaa yöbussi, joten pakenimme illaksi ostoskeskukseen, vähän niin kuin naisten maailmaan. Saimme tapettua siellä riittävästi aikaa ja löysimme Meksikon ehkä parhaan kiinalaista fastfoodia myyvän ruokakojun. Oli muuten paras juttu mikä koko kaupungista jäi mieleen.

Viime yönä matkustimme ukkosmyrskyssä Méridaan. Tai kai se myrsky pysyi koko ajan kauempana, koska varsinaisia salamoita ei näkynyt (niiden valo kyllä) eikä jyrinää kuulunut. Oli epätodellinen olo, kun maailma välkkyi alle sekunnin välein täydessä hiljaisuudessa. Näimme matkalla myös salamoiden sytyttämien tulipalojen lieskat. Ei ollut mikään pieni kuuro. Se alkoi ennen puoltayötä ja oli Inkerin mukaan jatkunut neljään saakka. Itse nukahdin varmaan yhdeltä niin syvään uneen, etten herännyt edes bussin pysähtyessä Campechessa, vaan vasta aamulla kun tulimme perille. 

Mérida vaikuttaa ihan samanlaiselta paikalta kuin kaikki muutkin. Vähän alkaa kieltämättä tämä turistina olo kyllästyttää. Viimeisen viikon ajan makaan kyllä vaan tyytyväisenä rannalla, enkä tee mitään muuta. Tultiin täällä hostelliin, jossa meillä on tosi kiva huone, mutta wc-tilat ovat aika ällöttävät. Ei me tänään jaksettu paljoa turistijuttuja tehdä. Ensin nukuttiin puoleenpäivään ja sitten katseltiin vähän ympärillemme. Tämä on olevinaan ihan iso kaupunki, n. 700 000 asukasta, mutta keskusta on jotenkin vaatimaton. Sääkin on väsyttävän painostava. Välillä on kuuma, välillä tulee vettä taivaan täydeltä. Käytiin me nykytaiteen museossa, mutta se ei ollut kummoinen. Miehet ovat täällä puheliaampia kuin Villahermosassa ja liittävät tuijotukseen jotain typeriä kommentteja (Muutamia tänään kuultuja: "You're so white", "You're very tall", "BjUUtiful"). Inkeriä se ahdistaa jopa tuijotusta enemmän, minusta se on vähän fiksumpaa kuin pelkkä aivoton tuijotus. Tai no, rippuu tietysti mitä ne sanovat.

Meidän alkoi tehdä mieli elokuviin. Löydettiin itsemme taas vaihteeksi ostoskeskuksesta jostain kaupungin laidalta. (Ostoskeskus: kuinka tylsää, kuinka tyypillistä meille... Inkeri sanoikin että vähän kuin kotiin tulis.) Sinkkuelämää-leffa ei valitettavasti vielä ole täällä ensi-illassa, joten käytiin sen sijaan katsomassa Elisabeth, joka oli ihan hyvä elokuva. Sen jälkeen syötiin (löydettiin Gorditas Dona Tota! –kuinka  kotoisaa...) ja vähän jopa shoppailtiin. Sain uudet halpisaurinkolasit hajonneiden, rakkaiden halpisten tilalle, ja pari halpispaitaa.

Päätettiin jatkaa halpislinjalla ja yrittää päästä bussilla keskustaan. Se kun maksaa vaan 5 pesoa. Ei ihan toiminut. Yritin kyllä pariinkin otteeseen tiedustella kuskilta että meneekö tämä keskustaan, ennen kuin noustiin kyytiin, mutta tämä vaan mykkänä tyrkyttää lippua, joten tulkitsin sen myönteiseksi vastaukseksi. Väärässäpä olin. Tuli myös todettua että bussin ikkunassa lukenut "Gran Plaza" on hyvin eri asia kuin "Plaza Grande" jonne meidän olisi pitänyt päästä. Istuimme sitten paikallisbussissa valehtelematta 2 tuntia. Bussi kiersi varmaan kaikkien niiden 700 000 méridalaisen kotikadut ja kolusi kaukaisemmatkin lähiöt, muttei mennyt lähellekään keskustaa. Emmekä me viitsineet hypätä kesken kaiken pois keskellä pimeää, vierasta kaupunkia, joten odotimme a) keskustaa tai b) linjan alkupäätä, jossa nousimme kyytiin. Kumpaakaan ei sitten koskaan tullut. Lopulta jäimme pois päättärillä eli Gran Plazalla, joka oli toinen ostoskeskus kaukana kaikesta. Sieltä löytyi onneksi helposti taksi jolla pääsimme hostellille. Eipä sillä, ihan mahtava parituntinen oli bussissa, tulipa tehtyä perusteelinen ja vähän kansanomaisempi turistikiertoajelu. Penkit olisivat voineet olla vähän pehmeämmät. mutta oli sentään halpaa! (Taksi kotiinkaan ei onneksi kyninyt meiltä hirveästi pesoja.) Ei kaiken aina tarvitse olla niin helppoa...