Pahoitteluni taas...

Päivitys on viipynyt pari viikkoa, koska viime hetket vaihtokaupungissamme ovat käsillä. Niin myös viimeisen tentit ja projektit. ja Tecin työtahdin tuntien ne veivät kaiken ajan viimeisiltä viikoilta. Itse asiassa toissa viikolla oli vielä kolmannet parcialit eli välikokeet. Sitten oli pitkä viikonloppu jonka jälkeen alkoivatkin lopputentit ja -projektit. Meillä ei onneksi ollut jäljellä kuin yksi isompi loppuprojekti: arkkihissan ryhmätyö, joka oli samalla ensimmäinen suunnitteluprojektimme koko tec-aikanamme. Se oli periaatteessa samaa kokoluokkaa kuin Tampereen isojen kurssien puolen vuoden projektit, aikaa oli tosin vain pari viikkoa. Ja muilta kiireiltämme ehdimme aloittamaan homman paria päivää ennen deadlinea. Olikin mielenkiintoiset pari päivää. Meidän molempien mentaliteetti kun on, että kun tehdään niin tehdään kunnolla. Ei siitä vaan pääse eroon vaikka kuinka yrittää. Sinähän sitten stressattiin ja puurrettiin. Kaiken maailman  tietoteknisten ongelmien tuloksena lopputulos oli vähän mitä sattuu, itse en lopullisia tulosteita edes ehtinyt nähdä. Ihan kelpoinen taisi kuitenkin olla, kun arvosana oli 95/100.

Kaikesta huolimatta muutkin lopputentit tuntuivat menevän ihan hyvin. Noh, meillähän on siis vielä taidehissan tentti jäljellä, mutta se on ainoa läpihuutojuttu. Pitää lähinnä yrittää muistaa olla paikalla siellä. Eli käytännössä tämä viikko on vapaata. Viimeinen viikko Monterreyssä menee tehdessä erinäisiä kivoja Monterrey-juttuja, sekä niitä, mitä ei ole aiemmin ehtinyt. kaikkia kavereita yritetään tietysti myös nähdä ja pitää läksiäisiä suunnilleen joka ilta. Kaavailimme alkuviikoksi myös Teksasin reissua, mutta aika ja rahat eivät oikein riittäneet.

Parin kiireisen viime viikon väliin mahtui tietysti myös vappu. Tai noh, ei täällä minkäänlaista juhlintaa ollut havaittavissa, mutta oli meillä kuitenkin pari ylimääräistä päivää vapaata. Inkeri sai taas Suomen-vieraan, eli siskonsa Kerttulin, ja tytöt lähtivät käymään hyväksi kohteeksi havaitussa Zacatecasissa. Minä matkustelin pitkän viikonlopun Marjoleinin ja Mariannen kanssa. Matkasuunnitelmamme oli Guanajuato-Xilitla-Tampico. Valitettavasti se osoittautui melko mahdottomaksi tuossa ajassa ja jouduimme jättämään Xilitlan pois. Ei vaan ollut bussiyhteyksiä. Harmi,  sillä siellä sijaitseva surrealistinen puutarha oli yksi must-kohteistani, joka taitaa nyt jäädä näkemättä. Guanajuato oli kuitenkin tosi kaunis kaupunki. Matkan sinne piti kestää 12 tuntia, eli läpi yön, mutta bussi päätti hajota puolessa matkassa, keskellä aavikkoa. Ei se loppujen lopuksi lisännyt matka-aikaa kuin tunnilla (ihme kyllä), mutta yöunet jäivät aika huonoiksi kun jouduimme odottelemaan busseja monessa kaupungissa ja selvittämään tilannettamme joka kerta uudestaan. Jo Monterreyn asemalla saimme seuraamme ennestään puolitutun australialaisen Jamesin, joka oli sattumlta myös samassa hostellidormissa ja hengaili muutenkin kanssamme Guanajuatossa.

Guanajuato oli siis samantyylinen paikka kuin Zacatecas. Kuvat, joita saan ehkä joskus aikaiseksi laittaa nettiin, kertovat varmaan enemmän kuin sanat. Kaupunki oli erityisen sokkeloinen, koska sen katuverkosto oli osittain pitkissä tunneleissa vuorten sisällä. Pakollisia nähtävyyksiä oli näköalapaikka vuorella, Diego Riveran synnyinkoti, jossa oli myös hyvä kokoelma Diegon töitä sekä muumiomuseo. Muumiot olivat joutuneet näytille, kun paikalliselta hautausmaalta oli loppunut tila. Vuorten kuiva ilmasto edesauttaa muumioitumisprosessia ja ne raukat, joilla ei ollut (tarpeeksi rikkaita) sukulaisia maksamassa haudan vuokraa joutuivat lasikaappeihin ja saivat ikuisen elämän näyttelyesineinä. Aika makaabereja, mutta ei niitä oikein osannut ajatella ruumiina. Ihan mielenkiintoista.

Huonot yöunet ja ohut vuori-ilma väsyttivät, joten nukuimme kunnon päiväunet. Niiden jälkeen lähdimme yöhön juhlimaan Marjoleinin 25:ttä syntymäpäivää. Baarivalinnat sai tehdä tietysti päivänsankari. Ensin olimme paikallisittain aika hulppeassa yökerhossa, josta siirryimme salsaklubille. (Marjolein rakastaa salsaa.) Siellä oli kyllä tunnelmaa ja oli kiva katsella taitavia tanssijoita. Itsekin yritin hetken aikaa tanssia, mutta se oli aika säälittävää kun minulla ei ollut perusaskelistakaan mitään käsitystä.

Seuraavana päivänä katselimme jäljellä olevat nähtävyydet ja lähdimme bussilla Tampicoon, yöbussimatkan päähän. Yöbussi on yleensä tehokas ja mukava matkustusmuoto, mutta tällä kertaa tein sen virheen etten ottanut peittoa mukaan. Ilmastointi kun on yleensä aina täysillä. Palelin siis kaikki bussimatkat, vaikka minulla oli kunnolla vaatetta päällä. Busseissa on oikeasti niin kylmä, ettei niissä tosiaankaan voinut nukkua kunnolla. Etelä-Meksikon rinkkareissulle siis fleecepeitto mukaan!

Tampicon Holiday Innissä oltiin onneksi suopeita väsyneitä matkalaisia kohtaan. Olimme varanneet ihan hotellin, kun hostelleja ei kaupungista löytynyt. Hyvä niin. pääsimme kirjautumaan sisään aamuvarhain ja nukkumaan pehmeisiin sänkyihin. Koska pyysimme ja saimme ekstra-aikaa myös sunnuntaina, olimme hotellissa yhteensä 9 tuntia yliaikaa. Ystävällistä...

Muuten Tampico ei ollut kummoinen paikka. Kaupunkina aika rähjäinen ja epäystävällinen, jopa hieman pelottava. No, se on varmaan arkitodellisuutta jota valtaosa meksikolaisista elää.  Välimatkat keskustasta olivat pitkät: rannalle taksilla puoli tuntia. Ranta oli kyllä ihan mukava eikä liian ruuhkainen (turisteja ei ollut lainkaan) ja vietimme siellä muutaman tunnin molempina päivinä. Monterreyssä olimme jo ajoissa sunnuntai-iltana.

Seuraava viikko oli siis se kaikista kiireisin. Ainoa valopilkku oli vieraamme Kerttuli. Oikea unelmavieras: sai meidät välillä repäistyä pois töiden äärestä, mutta viihtyi myös omin päin. Ja piti myös meistä hyvää huolta. Ilman Kekeä me hullut ei varmaan oltaisi muistettu syödä eikä nukkua. Me molemmat taas oltiin aivan kauheita emäntiä ja aivan sairaan huonoa seuraa kaikkine koulupaineinemme. yhtenä päivänä käytiin Monterreyn kalleimmassa ostoskeskuksessa ostoksilla. Se oli meillekin uusi paikka. Ostosreissu oli oikeastaan todella onnistunut, sillä löysin sieltä hyvän ja halvan rinkan! Rinkka oli pakkohankinta, ja olin jo huolestunut, sillä ei täällä pahemmin ole rinkkoja näkynyt. Tämä minkä löysin, oli kuitenkin kunnollinen ja vieläpä alennuksessa, reilusti alle sata euroa. Harvoin sitä on niin tyytyväinen ostoksiinsa kuin silloin.

Viimeinen ”paha” tentti oli torstai-iltapäivällä. Valmistauduimme siihen parhaalla mahdollisella tavalla: uima-altaalla. Tecin asuntoloiden uima-allas oli siis löytö, jonka teimme aivan liian myöhään. Tai siis tiesimmehän me, että siellä on allas, mutta aiemmin ei ole tullut mieleen, että muutkin kuin asukkaat pääsevät sinne 30 peson pääsymaksua vastaan. Allas on nimittäin tosi mukava. Noh, jospa vielä tällä viikolla olisi allaskelejä.

Torstaista lähtien olemme lähinnä juhlineet. Harmi, että Kerttuli joutui lähtemään perjantaina. Äärimmäisen ihanana ihmisenä hän tarjoutui myös viemään osan tavaroistamme Suomeen, ettei meidän tarvitse tuskailla niiden kassa reppumatkallamme. Niinpä kotia kohti lähti minun tietokoneeni ja matkalaukullinen vaatteita. Muutaman päivän seikkailun jälkeen matkalaukut olivat jopa löytäneet Helsingin tänään. Loppujen tavaroiden pitäisi mahtua rinkkaan. (kyllä: minulla on nyt rinkallinen enemmän tavaraa kuin tullessa...) Torstaina ehdimme sentään vielä kaikki neljä (siis luonnollisesti minä, Inke, Berny ja Kerttuli) Iguanaan.

Perjantaina Inkerillä ja Bernyllä oli ohjelmassa jotain mahtavaa sukujuhlintaa: Bernyn serkun 15-vuotisbileet. Ne ovat täällä suuren suuri juhla, kai siis jonkinlainen naimaikää lähestyvien tyttöjen markkinointitapahtuma pohjimmiltaan. Tunnelma oli kuulemma kuin ala-asteen diskossa, kaikki söpöä ja vaaleanpunaista ja vanhatkin nuortuivat. Minä taas olin Marjoleinin ja Santiagon kanssa syömässä. Myöhemmin porukkaan liittyivät Inke, Berny ja muutama muukin ja jatkoimme Barrio Antiguaan eräälle salsaklubille.

Lauantai-iltana olimme mahtavassa paikassa nimeltä Garage. Se oli tyylikkäästi seinämaalauksin koristeltu baarin ja kotibileiden yhdistelmä Barriolla. Se oli paikka jossa olisin viihtynyt useamminkin. Harmillista toisaalta, että näitä mahtavia paikkoja löytää vasta nyt. Mutta en valita, kiva että löytyi kuitenkin. Garagessa esiintyi jenkkibändi nimeltä Holy Hail. Paikka oli todella täynnä ja siellä oli tosi kuuma vaikka oli yö.

Sunnuntai-aamuna pääsin lopulta hölmöilemään Cola de Caballolle. Se on Santiagossa sijaitseva luonnonpuisto jossa on vesiputous. Putous ei sinänsä ollut niin ihmeellinen. Hienohko kyllä, vaikka sieltä jäi parhaiten mieleen paikalle samaan aikaan sattunut suomea puhuva meksikolainen poika. (Taas yksi Turussa vaihdossa ollut!) Parasta Cola de Caballolla oli benji-hyppypaikka. En millään voinut vastustaa kiusausta, vaan alashan sieltä tultava narun jatkona. Äiti ei kyllä yhtään tykännyt. Noh, äitienpäivä kunniaksi jätin ilmoittamatta aikeistani ja raportoin vasta hypyn jälkeen, koska olin edelleen hengissä. Tämä oli siis toinen benji-hyppyni. Paikka oli todella kaunis, hyppy tapahtui jyrkänteellä sijaitsevalta laiturilta metsäisen laakson ylle. korkeutta oli 70 metriä ja naru ei ollut kovin pitkä, mutta kylläpä oli taas hienoa ja jännää. Ne pari sekuntia ennen hyppyä, alas katsoessani pelkäsin henkeni edestä, ja hypätessä huusin kuin hullu, mutta silti nautin joka hetkestä. Ensimmäiseen hyppyyn verrattuna lisähauskuutta  toi, että ylös päästäkseni minun täytyi kiinnittää luokseni laskettu köysi itseeni. No, ei ollut vaikeaa. Valitettavasti tämä toinen kerta meni sen verran rutiinilla ettei hypyn jälkeinen euforia kestänyt pitkään. (Eka kerralla hymyilin koko loppupäivän). Onneksi loppupäiväksi oli muita aktiviteeteeja luvassa.

Suoraan benji-paikalta ajoimme Bernyn kaverin ranchille jossa meillä oli pool partyt. Mahtava ilta kaveriporukalla. Lähinnä lojuimme uima-altaassa (vaikka keli olikin vähän pilvinen), ja oleilimme vaan. Loppuillasta pelasimme myös jalkapalloa. Ranchilla oli myös eläimiä: koiria, kissa, hevosia, vuohia, lampaita, riikinkukkoja, ankkoja ja ties mitä. Eläinten, erityisesti lampaiden oloista minulla olisi paljonkin sanottavaa, mutta taidanpa jättää avautumatta tällä kertaa. Marjolein ja muutkin pääsivät kuitenkin ratsastamaan. Hevosen sijasta saattoi valita kulkuneuvoksi myös mönkijän. Itse luotin omiin jalkoihini.

Tämä päivä on mennyt sisällä muovihuppu päässä, sillä leikin taas hiusväreillä. Päivän tavoite on punaiset raidat. Voisi kohta pestä värit pois ja katsoa, mikä on lopputulos. Muuten rauhalliseen päivään mahtui yksi järkytys: huomasin, että viisumini on vanhentunut!  En mitenkään kovin mielelläni ajattele asiaa, mutta fakta on, että nyt olen ihan oikeasti laittomasti maassa. Byrokraattisia kiemuroita ja sakkoja on siis melko varmasti luvassa. En oikein tajua miten se on mahdollista, mutta minulla lukee viisumissa, että se vanhenee (=vanheni) 10. toukokuuta. Toisaalta Inkerillä lukee, että 9. kesäkuuta (siis lähtöpäivämme). Me saavuimme maahan samana päivänä ja molempien viisumeissa lukee myös, että voimassa 180 päivää. Minulla on siis viisumissa ilmiselvä virhe. Mutta tietäähän sen, mitä viranomaiset sanovat: minun olisi pitänyt tarkistaa ja huomata. Niin kuin olisikin, tiedän, mutta olen vaan niin onneton näissä jutuissa. Laitettiin Suomen Meksikon- ja Meksikon Suomen suurlähetystöihin sähköpostia ja kysyttiin kullanarvoisia vinkkejä, mitä tehdä.

Eiköhän tuo jotenkin selviä. Kerron sitten. Kai niiden on minut pakko päästää maasta pois? Järkytyin kuitenkin sen verran, että Inkeri katsoi parhaaksi kipaista lähikaupassa ja ostaa pullon rommia. Päätimme pitää keskenämme pyjamabileet unohtaaksemme synkän tulevaisuuden. Se toimi, nyt näyttää jo paljon valoisammalta.