Täällä taas. Pääkaupungissa. Nyt reissussa en saa päivityksiä ihan reaaliajassa nettiin, vaan kirjoittelen Inkerin koneelle tekstejä valmiiksi, milloin ehdin ja siirrän ne vuodatukseen, kun satun netin äärelle.
Viimeiset päivät menivät haikeahkoissa tunnelmissa. Keskiviikkona muistettiin käydä tekemässä viimeinen tentti. Inkeri sairastui heti, kun kouluvelvollisuudet olivat ohi, ja oli vuodepotilaana seuraavaan päivään. Ärhäkkää flunssaa joka kuitenkin talttui Tecin tohtorin määräämällä lääkityksellä tehokkaasti. Minä kävin keskiviikkoiltana yhdet jäähyväisbileet (saksalaisten sellaiset) ja kävin viimein ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa Don Quintinissa, koulun viereisessä opiskelijabaarissa jossa kaikki aina käyvät (paitsi siis me).
Torstaina yritettiin pakkailla tavaroita ja siivota kämppää, mutta ei oikein huvittanut. Illalla meidät oli kutsuttu Bernyn kotiin syömään. Meille tarjottiin karitsaa, joka on yksi Nuevo Leonin perinneruokia. Olihan se ihan hyvää, ruuan koostumus oli vähän niin kuin kyljystä keitossa. Mikäs siinä. Bernyn perhe on tosi mukava. Varsinkin äitinsä jaksoi sietää meidän huonoa espanjaamme ja jaksoi urhoollisesti jutella. Bernyltä menimme Iguanaan –nyyh- viimeistä kertaa. Jännä juttu, mutta taitaapa olla niin, että kyseistä baaria jään kaipaamaan kaikista Monterreyn paikoista eniten. Menetin sinne sydämeni, hih. Harmi, että löysin paikan suhteellisen myöhään. Noh, ehkä joku päivä vielä sinnekin takaisin... Toivottavasti. Taas kerran piti lähteä ajoissa kotiin, koska Bernyllä oli perjantaina työpäivä. Ihan hyvä sinänsä, sillä meilläkin oli pakkaamista ja siivoamista koko päiväksi.
Niissä merkeissäpä perjantai sitten menikin. Illalla, ennen bussin lähtöä ehdimme käydä Marjoleinin ja Mariannen luona heittämässä nopeahkot jäähyväiset. Daniel tuli sinne myös. Berny heitti meidät asemalle, joten paikalla oli kaikkikavrit, paitsi Ilona ja Päivi joiden kanssa menimme harmittavan täpärästi ristiin. Tytöt tulivat nimittäin seuraavana päivänä Monterreyhin, ja Ilona vuokrasi kämppäämme vielä pariksi viikoksi. Jäähyväiset muiden kanssa olivat kivuttomat, eikä kukaan osannut hyvästellä lopullisesti. Eurooppa kun tuntuu kuitenkin niin pieneltä, että vierailut puolin ja toisin tuskin ovat mahdottomia. Daniel ja Bernykin ovat kumpikin puhuneet alusta asti Eurooppaan muuttamisesta, joten ehkäpä poikiakin näkee. No Bernyä nyt ilman muuta, hänhän tulee meidän kanssamme viimeiseksi reissuviikoksi vielä Jukatanillekin
Tuntuu kuin viimeisistä Monterreyn päivistä olisi ikuisuus, vaikka oikeasti ei ole mennyt kuin muutama päivä. Reissussa on niin erilaista. Bussimatka tänne Mexico Cityyn kesti yön yli, noin 12 tuntia ja nukuin siitä varmaan yli 11. Koskaan ei ole nukuttanut niin hyvin bussissa. Hostellimme täällä on ihan keskusaukio Zocalon tuntumassa, ja sen ympäristö oli lauantain aamusta asti suljettu autoilta Zocalolla illalla järjestetyn ison konsertin takia. Taksi jätti meidät sitten rinkkoinemme Alameda Centralin nurkille ja saimme suoriutua viimeiset korttelit omin avuin. Hostal Amigo on iso ja kiva hostelli, jota mm. Katriina oli meille suositellut. Katriina oli itsekin täällä samaan aikaan, en tiedä, onko enää. Täällä on tähän menessä joka päivä tarjottu aamu- ja iltapalaa, paikat ovat siistejä ja alakerrassa olisi baarikin. Aika meluisaa täällä tosin on, mutta eipä to minua haittaa.
Vietettiin rauhaisa lauantaipäivä kaupoissa ja kahviloissa. Outi tuli iltamyöhällä. Taksilla ei edelleenkään päässyt kovin lähelle Hostellia, joten kävimme häntä vastassa Alamedan liepeillä. Outin tavarat olivat eksyneet jonnekin lontooseen, niiden pitäisi tulla tänään. Sunnuntaina yritimme käydä vähän kaupoilla, kun kerta matkavakuutuksen ja lentoyhtiön laskuun sai ostaa uutta päällepantavaa. Sunnuntai on vähän huono shoppailupäivä, täällä yllättävän monet kaupat olivat kiinni. Jokaiselle kuitenkin löytyi jotain ostettavaa. Yritimme myös käydä Latinalaisen Amerikan korkeimmassa pilvenpiirtäjässä, Torre Mayorissa. kävimmekin, mutta hissi ei suostunut viemään tavallista turistia kakkoskerrosta korkeammalle. Huimat oli näkymät. Siellä olisi Lonely Planetin mukaan pitänyt olla myös kauppakeskus, mutta eipä siellä ollut paljoa muuta kuin kahviloita, nekin melkein kaikki kiinni. Kävelimme Bosque Chapultepecissä, joka nimestään huolimatta on enemmänkin iso puisto kuin metsä. Hauskinta siellä on iso, ilmainen eläintarha (Niiden eläinten kannalta ei varmastikaan niin hauskaa), jossa oli ihan älyttömästi lajeja. Melkein kaikki löytyi, mitä mieleen tulee.
Illalla oltiinkin sitten aika poikki ja syötiin ravintolassa tässä lähellä. Niin ollaan muuten nytkin, maanantai-iltana. Pitkä päivä tuntuu jaloissa kaikilla, erityisesti Outilla jonka hyvät kävelykengät seikkailevat muiden matkatavaroiden kanssa paikassa X. Ollaan me muutenkin sen verran poikki, että aika hiljaista poukkaa tässä hostellihuoneessa. Ja taas pitäisi lähteä metsästämään jotain syötävää.
Tänä aamuna päätettiin, että pidetäänpäs oikein museopäivä. Ei sitten kellekään tullut mieleen, että tänään on maanantai, ei ehkä ihan kaikista paras museopäivä. Se muistui mieleen vasta siinä vaiheessa kun oltiin jo suoriuduttu metrolla johonkin kuuseen ja kolkuteltiin Casa Luis Barraganin ovea tuloksetta. Kiinni oli ja pysyi, kuten myös Antropologinen museo ja ihan kaikki muutkin. Mentiin Sanbornsiin miettimään suunnitelmaa B. Päädyttiin hyvään ratkaisuun: lähdetään Roman ja Condesan alueelle kävelemään ja rentoilemaan. Alue olikin tosi ihana ja rento putiikkeineen, puistoineen ja taloineen. Melkoisen länsimainen tunnelma. Näytti olevan rikkaamman väen ja amerikkalaisten asuinalue. Siellä meni loppupäivä kävellessä, välillä kahville ja drinksuille pysähtyen. Jalat siinä saatiin taas salavihkaa kipeiksi ja puhdit pois itse kultakin.
Kommentit