Viivyttiin Méridassa vielä pari yötä. Ei tehty siellä oikeastaan yhtään mitään. Sunnuntaiaamuna värjättiin hiuksia hostellilla ja muutenkin laiskoteltiin siellä luvattoman paljon. Méridan sää oli vähän ihmeellinen. vaikka oli kuuma ja aurinko paistoi suurimman osan aikaa, tuli vähän väliä vettä taivaan täydeltä. Se oli vähän rasittavaa, aina kun lähti ulos niin kastui. Sunnuntaina yritettiin shoppailla Méridan kuuluisia riippumattoja, mutta riippumattokauppa (se ainoa oikea) oli jo kiinni. Uusi yritys ja parempi tuuri maanantaiaamuna ennen matkan jatkumista. Nyt on riippumattoja rinkan täydeltä.

Maanantai alkoi sikälikin hyvissä merkeissä, että sain sähköpostitse hyviä uutisia. Onnistuin sitten kuitenkin viime hetken työnhaussa, nyt pitäisi taas olla työpaikka. Ellei tässä mitään ihmeitä tapahdu, niin työt alkaa jo ensi viikolla. Aika säkä kyllä kävi... Uusi työpaikka löytyi parin viikon sisään edellisen peruuntumisesta. Noh, ei pidä juhlia ennen kun on nimi paperissa, sen olen ainakin oppinut. Eikä ole muuten Rulle-kissaakaan kuulunut.

Tuurilla ajoitimme myös täydellisesti bussiasemalle menon ja puolen tunnin päästä istuimme jo bussissa kohti Cancunia. Matkaa oli vain vaivaiset neljä tuntia. Ohitimme Cancunin turistiparatiisin ja otimme taksin suoraan Isla Mujeresin lautalle. Alle puolen tunnin lauttamatka oli muuten miellyttävä, mutta koimme syvää myötähäpeää lautalla esiintyneen viihdetaiteilijan puolesta. Ajatella jos Suomenlinnan lautoillakin olisi hyvin kyllästyneen oloisia naikkosia laulamassa ikivihreitä taustanauhan tahtiin.

Isla Mujeres on kyllä aivan mieletön paratiisisaari. Taitaapa olla paras reissukohde tähän mennessä. Täällä voisi viipyä vaikka koko loppureissun, mutta huvittaa kyllä käydä vielä Playa del Carmenissa ja Tulumissakin. Ei kai niitäkään ole turhaan kehuttu. Olemme Poc Na Hostellissa, joka on iso ja todella hyvin varustettu. Täällä on mm. oma (hyvä ja kohtuuhintainen) ravintola, oma baari JA rantabaari, riippumattoja, valkeaa hiekkaa, hyvää aamukahvia, taskurapuja, liskoja, koiria, kissanpentuja... mitä sitä muuta ihminen tarvitsee? Hostelli on tosiaan ihan rannassa, hyvä uimaranta parin korttelin päässä. Huone on vähän kuuma mutta muuten hyvä. Olemme kuuden hengen dormissa. Aiempina öinä täällä oli myös ranskalaisia poikia ja yksi amerikkalainen, nyt vaan yksi saksalainen tyttö. Täällä on tosi paljon porukkaa. Sopivan rento hippimeininki, tosin mukaan mahtuu myös perus jenkkiporukkaa aika paljon. Bileitäkin riittäisi vaikka joka yö, jos vaan jaksaisi bilettää. Me Inken kanssa ollaan vaan vähän liian vanhoja ja vähän liian suomalaisia joten ollaan tyydytty olueen tai pariin joka ilta.

Eka yö oli tuskaisen kuuma, valvoin ja olin muutenkin ahdistunut. Seuraavana aamuna olo kuitenkin parani kummasti, juurikin sen hyvän kahvin ansiosta (harvinaista täällä). Vietettiin kunnon rantapäivä aurinkovarjon alla. (Suorassa auringossa ei todellakaan voi näillä leveysasteilla olla pitkään tai paistuu.) Mainitsinko jo, että ranta on paratiisimainen? Palmuja, valkeaa hiekkaa ja turkoosia vettä... Eikä edes paljoa kaupustelijoita. Turistejahan täälläkin siis riittää, mutta se on oikeastaan vaan kivaa. Ihan rentouttavaa puhua englantia eikä yrittää vääntää espanjaa koko aikaa.

Oltiin rannalla auringonlaskuun asti ja selvittiin vähäisillä palovammoilla. (Minun tapauksessani vähäinen palaminen on hyvä suoritus- en vaan selviä täällä täysin palamatta, vaikka kuinka rasvaisin ja olisin varjossa. Enemmän oltiin ruskeita kuin punaisia. Vaikka edelleen paljon valkeampia kuin suurin osa näistä jenkeistä jotka ovat viettäneet varmaan koko talven solariumissa.

Tänään vuokrattiin pyörät ja ajeltiin saaren ympäri. Se oli tosi hauskaa. Pieni saarihan tämä on, muutaman tunnin lenkki tehtiin. Oli kyllä kuuma ja aurinkorasvaa sai lisätä alle tunnin välein (ja tietysti silti poltettiin itsemme, ei onneksi tänäänkään pahasti.) Eteläkärjessä oli pieni maya-rauniokin, mutta sinne oli pääsymaksu joten katseltiin vaan kauempaa ravintolasta lounaan ääreltä. Ilta vietettiin väsyneinä hostellilla, mitä nyt äsken käytiin "kuutamouinnilla" (tai no, ei silloin ollut vielä kuutamoa eikä edes kunnolla pimeää). nyt nukkumaan ja huomenaamulla aikaisin jatketaan taas matkaa. Vähiin käy ennen kun loppuu...

Tänään saavuttiin taas uuteen hostelliin, uuteen kaupunkiin. Monta erilaista paikkaa on nähty sitten viime päivityksen. Mielenkiintoista ja antoisaa, mutta itse en juuri nyt pysty kaikesta tästä nauttimaan yhtään niin paljon kuin haluaisin. Suomesta on taas saanut kuulla sellaisia uutisia, että ajatukset ovat liian suuren osan ajasta enemmän siellä kuin täällä. Huolta ja surua aiheuttaa siis kadoksissa oleva kissa. Rulle on nyt ollut karkuteillä jo yli viikon, kai. Kaikki jotka minut tuntevat, tietävät, että kissani ovat minulle kaikki kaikessa. Silti olin valmis ottamaan riskin, että jotain sattuu reissuni aikana, kun pojat ovat hoidossa maalla jossa saavat ulkoilla vapaasti. Ja nyt sitten murehdin ja odotan että Rulle tulee kotiin. Toinen, tosin paljon vähäpätöisempi juttu on tuo työtilanne. Olen nyt kuitenkin vähän yrittänyt hakea töitä, tähän mennessä tuloksetta. Mutta ei se joutenolo edelleenkään tunnu huonolta idealta.

Oaxcassa viivyimme vielä pari päivää. Olin vähän sairaana ja lähinnä lepäilin nuo päivät. Parissa museossa käytiin ja ihasteltiin lisää käsitöitä. Tytöt kävivät perjantai-iltan myös tanssimassa salsaa, mutta minä jäin tylsänä hostellille kirjoittamaan työhakemuksia. Oaxcan hostelli oli kyllä yksi mukavimmista tähän mennessä, siellä kelpasi sairastaa.

Seuraavaksi bussi vei Puerto Escondidoon, surffaajien suosikkikohteeseen. Noh, ei olla surffaajia eikä meistä surffaajia tullut. Optimoimme matka-ajan vähän huonosti ja päädyimme käyttämään koko sunnuntaipäivän, 11 tuntia Puerto Escondidoon siirtymiseen. Olimme perillä myöhään sunnuntai-iltana. Lähdimme etsimään majoitusta Playa Zicatelan tuntumasta, missä halpoja hotelleja ja hostelleja oli riittämiin. Halpa ja vaatimaton hotellihuone merinäköalalla löytyikin helposti. Ranta tarjosi muutenkin kaikkea, mitä surffipummit tarvitsevat: isoja aaltoja (niin isoja, että uiminen sillä rannalla oli kielletty), halpoja ravintoloita, baareja, kahviloita, surffivaate- ja välinekauppoja, käytettyjen kirjojen kauppoja, jopa pieni elokuvateatteri. Moni paikka oli juuri näiden rannalle jämähtäneiden elämäntapahippien pyörittämä. Pienet piirit baareissa ja rannalla näyttivät pyörivän ja naamat kävivät tutuiksi. Aika ulkopuolinen olo siellä oli, vaikka oli rannalla paljon muitakin perusturisteja. Se tietty hohdokkuus, jota tuon ihmisryhmän elämäntavassa näin, hälveni kun pari päivää surffaajia katselin. En minä ainakaan jaksaisi vaan hengata ja juosta aaltojen perässä päivästä toiseen, mutta huvinsa kullakin.

Surffaajien lisäksi rannalla hengasi tosi paljon kulkukoiria sekä jonkun verran kissoja. Oli myös erikokoisia liskoja. Ja taskurapuja! Ne olivat kyllä suloisia otuksia. Tiistaina kävimme toisella rannalla jossa pääsi myös uimaan. Meidän oli jatkettava matkaa jo tiistai-iltana, koska bussiyhteydet olivat taas vähintäänkin mielenkiintoiset. Bussiyhteyksien vuoksi lisäsimme reitillemme uuden etapin, San Cristóbal de las Casasin. Sinne matkustimme taas yön yli bussilla.

Noh, tulipahan käytyä Chiapasissakin. San Cristóbal oli ihan positiivinen kokemus. Samanlainen pikkukaupunki kuin monet muutkin, mutta ainakin söimme siellä hyvin. Siellä oli aivan ihania kahviloita ja myös hyvä italialainen ravintola. Myös hostellimme oli kiva ja  henkilökunta erityisen huolehtivaista. Alkuperäisväestöä oli asukkaista suuri osa, ja erityisesti naiset pukeutuivat perinteisiin, kauniisiin intiaaniasuihin. Myös täällä oli upeita taidekäsitöitä ja koruja, kuten Oaxcassakin. Poliittiset jännitteet näkyivät täälläkin katukuvassa, joskaan eivät niin selvästi kuin Oaxcassa. Kun siellä tulenarka aihe oli opettajien mielenosoitukset seurauksineen, täällä näkyi Zapatista-liikkeen kannatus. Pitää ottaa aiheesta enemmän selvää kunhan pääsen  taas kunnolla netin äärelle.

Viivyimme San Cristóbalissa vain yhden yön. Torstain missio oli nähdä Palenquen Maya-rauniot ja ehtiä illaksi Villahermosan kaupunkiin. Tavallisilla busseilla matkoihin olisi mennyt taas tuhottomasti aikaa, joten harkitsimme auton vuokrausta. Päädyimme kuitenkin hyvään ja helppoon vaihtoehtoon: hostellin kautta saimme buukattua itsellemme paikat turistikierrokselle. Liityimme aikaisin torstai-aamuna meksikolaisten seuramatkalaisten iloiseen jengiin. Turistibussi kierrätti meidät sademetsän läpi, kiemuraisia vuoristoteitä pitkin ensin parille vesiputoukselle ja viimeiseksi Palenqueen. Putouksista toinen "Agua azul" eli sininen vesi olikin sadeveden takia ruskea, eli ei kovin kaunis. Toinen taas oli sitäkin upeampi, sen taakse pääsi kävelemään.

Kirosin koko päivän kameraani, joka ei tykkää lainkaan kosteudesta. Muuten tosi hyvä kamera, mutta heittäytyy hankalaksi aina kun vesihöyryä on vähänkin ilmassa. Nytkin se kuoli täysin jo muutaman valokuvan jälkeen Agua Azulilla ja heräsi henkiin vasta seuraavana päivänä. Että en sitten saanut lainkaan kuvia putouksista ja viidakosta, enkä yhdestä Meksikon upeimmista kohteista, Palenquesta. Olen vähän katkera. Noh, painostin Outia ja Inkeriä kuvaamaan minukin puolestani. Palenque oli joka tapauksessa hieno. Niin pyramidit kuin ympäröivä luontokin. Olimme siellä pari tuntia jonka jälkeen turistibussi tiputti meidät kylän bussiasemalle.

Villahermosaan ei ollut matkaa kuin pari tuntia. Täällä kun on päässyt tottumaan tuollaisiin kahdentoista tunnin rupeamiin, ei parissa tunnissa ehtinyt oikein kunnolla edes asettua. Minun normaali-bussivarustukseenihan kuuluu fleece-huopa, valtava niskatyyny, paljon lämmintä vaatetta, lentosukat sekä reilusti vettä ja eväitä. Ilman noita ei tule mistään mitään.

Villahermosa tarkoittaa käännettynä "ihanaa kaupunkia" tai jotain sinnepäin. No se oli kyllä kaikkea muuta. Ei sinne olisikaan tullut eksyttyä, ellei Outin lento olisi lähtenyt sieltä. Löysimme yöpaikan halvasta hotellista keskustasta. Huone nyt oli ihan siedettävä, joskin neljännessä kerroksessa (ei hissiä) ja ilmastointia ei ollut. Kaupungissa on kävelykeskusta ja joki. Ihan hyvät ainekset, mutta paikka oli silti jotenkin sairaan pelottava. Joki oli tulvinut vuosi sitten pahasti ja ilmeiseti tulvan jäljiltä monet keskustan talot olivat kärsineet vahinkoja ja autioituneet. Yritimme löytää mukavaa ruokapaikkaa, mutta jouduimme tyytymään naapurihotellin ravintolaan.

Pahinta kaupungissa oli tuijotus. Olen avautunut aiheesta aiemminkin, mutta nyt sietokykyni ja ymmärrykseni ylittyi taas ja pahasti. Mahtaakohan Veracruzin ja Villahermosan alue olla jotain Meksikon virallista sovinismivyöhykettä? Näissä kahdessa lähekkäin sijaitsevassa kaupungissa olen nimittäin molemmissa kokenut miesten katseet kaikista ahdistavimpana. Toki täällä etelässä saa kaikkialla katseita osakseen, Palenquen kylässä jopa lääppimistä erään idiootin ohikulkijan toimesta. Mutta se että tuijotetaan täysin häpeilemättä kuin karjaa tai esinettä, perään vielä kommentoidaan tai vihelletään. Anteeksi vaan, mutta juntteja ovat miehet täällä päin. Päivällä tuijotus on ahdistavaa ja alentavaa, illalla uhkaavaa. Villahermosassa olisimme mielellämme lähteneet illalla ulos, mutta eipä sitten sattuneista syistä tullut lähdettyä. Jopa poliisit olivat siellä tosi pelottavia. Mitä noille tuijottajille sitten voi tehdä. Olen kokeillut tuijottaa rävähtämättä takaisin, ei auta. Innostuvat vaan enemmän. Tekisi mieli sanoa rumasti, mutta tuskin sekään on hyvä idea. Yleensä sanon rumasti- suomeksi. Tuleepahan itselle parempi olo. Yksi ostosten palkkaaja Villahermosassa jäi myös ilman tippiä kun ei osannut käyttäytyä ihmisiksi.

Outin lento lähti  perjantai-iltapäivänä ja me Inkerin kanssa olisimme mielellämme myös karistaneet kaupungin pölyt jaloistamme saman tien, vaikka se päivänvalossa olikin hieman siedettävämpi paikka. Tarkoitus oli kuitenkin ottaa yöbussi, joten pakenimme illaksi ostoskeskukseen, vähän niin kuin naisten maailmaan. Saimme tapettua siellä riittävästi aikaa ja löysimme Meksikon ehkä parhaan kiinalaista fastfoodia myyvän ruokakojun. Oli muuten paras juttu mikä koko kaupungista jäi mieleen.

Viime yönä matkustimme ukkosmyrskyssä Méridaan. Tai kai se myrsky pysyi koko ajan kauempana, koska varsinaisia salamoita ei näkynyt (niiden valo kyllä) eikä jyrinää kuulunut. Oli epätodellinen olo, kun maailma välkkyi alle sekunnin välein täydessä hiljaisuudessa. Näimme matkalla myös salamoiden sytyttämien tulipalojen lieskat. Ei ollut mikään pieni kuuro. Se alkoi ennen puoltayötä ja oli Inkerin mukaan jatkunut neljään saakka. Itse nukahdin varmaan yhdeltä niin syvään uneen, etten herännyt edes bussin pysähtyessä Campechessa, vaan vasta aamulla kun tulimme perille. 

Mérida vaikuttaa ihan samanlaiselta paikalta kuin kaikki muutkin. Vähän alkaa kieltämättä tämä turistina olo kyllästyttää. Viimeisen viikon ajan makaan kyllä vaan tyytyväisenä rannalla, enkä tee mitään muuta. Tultiin täällä hostelliin, jossa meillä on tosi kiva huone, mutta wc-tilat ovat aika ällöttävät. Ei me tänään jaksettu paljoa turistijuttuja tehdä. Ensin nukuttiin puoleenpäivään ja sitten katseltiin vähän ympärillemme. Tämä on olevinaan ihan iso kaupunki, n. 700 000 asukasta, mutta keskusta on jotenkin vaatimaton. Sääkin on väsyttävän painostava. Välillä on kuuma, välillä tulee vettä taivaan täydeltä. Käytiin me nykytaiteen museossa, mutta se ei ollut kummoinen. Miehet ovat täällä puheliaampia kuin Villahermosassa ja liittävät tuijotukseen jotain typeriä kommentteja (Muutamia tänään kuultuja: "You're so white", "You're very tall", "BjUUtiful"). Inkeriä se ahdistaa jopa tuijotusta enemmän, minusta se on vähän fiksumpaa kuin pelkkä aivoton tuijotus. Tai no, rippuu tietysti mitä ne sanovat.

Meidän alkoi tehdä mieli elokuviin. Löydettiin itsemme taas vaihteeksi ostoskeskuksesta jostain kaupungin laidalta. (Ostoskeskus: kuinka tylsää, kuinka tyypillistä meille... Inkeri sanoikin että vähän kuin kotiin tulis.) Sinkkuelämää-leffa ei valitettavasti vielä ole täällä ensi-illassa, joten käytiin sen sijaan katsomassa Elisabeth, joka oli ihan hyvä elokuva. Sen jälkeen syötiin (löydettiin Gorditas Dona Tota! –kuinka  kotoisaa...) ja vähän jopa shoppailtiin. Sain uudet halpisaurinkolasit hajonneiden, rakkaiden halpisten tilalle, ja pari halpispaitaa.

Päätettiin jatkaa halpislinjalla ja yrittää päästä bussilla keskustaan. Se kun maksaa vaan 5 pesoa. Ei ihan toiminut. Yritin kyllä pariinkin otteeseen tiedustella kuskilta että meneekö tämä keskustaan, ennen kuin noustiin kyytiin, mutta tämä vaan mykkänä tyrkyttää lippua, joten tulkitsin sen myönteiseksi vastaukseksi. Väärässäpä olin. Tuli myös todettua että bussin ikkunassa lukenut "Gran Plaza" on hyvin eri asia kuin "Plaza Grande" jonne meidän olisi pitänyt päästä. Istuimme sitten paikallisbussissa valehtelematta 2 tuntia. Bussi kiersi varmaan kaikkien niiden 700 000 méridalaisen kotikadut ja kolusi kaukaisemmatkin lähiöt, muttei mennyt lähellekään keskustaa. Emmekä me viitsineet hypätä kesken kaiken pois keskellä pimeää, vierasta kaupunkia, joten odotimme a) keskustaa tai b) linjan alkupäätä, jossa nousimme kyytiin. Kumpaakaan ei sitten koskaan tullut. Lopulta jäimme pois päättärillä eli Gran Plazalla, joka oli toinen ostoskeskus kaukana kaikesta. Sieltä löytyi onneksi helposti taksi jolla pääsimme hostellille. Eipä sillä, ihan mahtava parituntinen oli bussissa, tulipa tehtyä perusteelinen ja vähän kansanomaisempi turistikiertoajelu. Penkit olisivat voineet olla vähän pehmeämmät. mutta oli sentään halpaa! (Taksi kotiinkaan ei onneksi kyninyt meiltä hirveästi pesoja.) Ei kaiken aina tarvitse olla niin helppoa...

Ei muuten jaksettu lähteä syömään sunnuntai-iltana. Oltiin enemmän väsyneitä kuin nälkäisiä ja nukahdettiin aikaisin, kuten melkein joka ilta. Eivätkä muuten tulleet Outin tavaratkaan maanantaina. Ne löysivät perille vasta tänään, torstaina, 5 päivää myöhässä.

Tiistai oli aivan mahtava päivä. Huolimatta siitä, että minun turvallinen loppukesän suunnitelmani otti ja romahti kun luin sähköpostit pitkästä aikaa. Viime kesän pomonihan lupasi minulle jo aiemmin keväällä töitä täksikin kesäksi. Kyselin häneltä juuri ennen reissuun lähtöä sähköpostitse, että milloinkohan voisin aloittaa. Nyt oli tullut vastaus, että ei heillä (hyvin todennäköisesti) olekaan riittävästi töitä, jotta minullekin riittäisi. Hetken aikaa harmitti ja ärsytti suunnattomasti. Olisivathan he ainakin voineet hieman aiemmin voineet ilmoittaa, että olisin voinut etsiä jotain muuta. Noh, täältä käsin se olisi ollut aika vaikeaa ja varsinkin nyt reissatessa mahdotonta, kun ei ole omaa konetta, portfoliota tai edes cv:tä mukana.

Harmi vaihtui kuitenkin melko pian hyväksymiseksi. Kai sitä jollain elää kesän yli. Onhan se ihan kiva kokeilla jouten oloakin. Onkin ensimmäinen kesä varmaan kymmeneen vuoteen. Ja onhan tuota tekemistä. Itse asiassa innostuinkin hieman ja nyt pää on täynnä asioita mitä haluan tehdä, ja mihin yleensä ei ole koskaan aikaa. Rästikurssejakin on kouluvuosien aikana vaikka kuinka. Niitä jos saisi kesän aikana tehdyksi niin valmistuminen olisi taas hieman lähempänä. Ja muutenkin: ainahan olen valittamassa, kun aikataulu ei anna periksi tehdä asioita joihin todella haluaisin käyttää aikaani...

Mutta sehän onkin sitten jo aivan toinen tarina... Takaisin Meksikoon. Tiistaina oli tosi kylmä päivä. Aamulla lähdimme tosi aikaisin liikkeelle. Ensimmäinen missio oli löytää Outille mukavammat kengät, British Airwaysin laskuun tietysti. Olimme niin ajoissa, että kaupat eivät olleet vielä auki. Kävimme odotellessamme katsomassa Dalin ulkoilma-veistosnäyttelyn ja Torre Latinoamericanan näköalapaikan. Näköala 44. kerroksesta oli mieletön: suurkaupunki jatkui joka suuntaan niin kauas, etta lopulta katosi saastepilvien taakse. Searsilta Outi löysi tarvitsemansa kengät, mutta pikashoppailumme aikana alkoi sataa rankasti ja sää kylmeni entisestään. Ostimme myös sateenvarjon jonka avulla pääsimme hostellille vaihtamaan lämpimämpää päälle. Siellä luin sähköpostit ja sain huonot työpaikkauutiiset. Jouduin hetken aikaa kasailemaan itseäni, mutta melko nopeasti suoriuduimme jatkamaan turistiseikkailuja lämpimämmin puettuna. Tässä vaiheessa kello ei ollut vielä paljon mitään!

Seuraavaksi lähdimme metrolla kohti Xochimilco-nimistä paikkaa. Se oli tosi kaukana: ensin yhden metrolinjan viimeiselle pysäkille ja siitä vielä paikallisjunan tyyppisellä "treno ligerolla" sen päätepysäkille. Tässä vaiheessa voisin korostaa, miten vaivautuneeksi sitä vaaleaihoinen nainen voikaan itsensä tuntea Mexico Cityssä (pienemmistä kaupungeista puhumattakaan) ja erityisesti Mexico Cityn metrossa. Ei metron täpötäysissä vaunuissa lainkaan pelottavaa ole, kunhan pitää laukustaan kiinni. Mutta ahdistavaa kyllä. Voi sitä katseiden määrää, erityisesti miesten avoimen, röyhkeän tuijotuksen. Samaa, ja oletettavasti pahempaakin kohtelua saavat päivittäin paikallisetkin naiset kokea. Onneksi vuoden alusta otettiin käyttöön jotain mahtavaa, naisten vaunut! Muutama ensimmäinen vaunu on tiettyinä aikoina varattu vain naisille ja lapsille. siellä oli väljempää ja muutenkin tuhannesti miellyttävämpää matkustaa. harmi, ettei niitä ole kaikissa junissa.

Xochimilco on käsittääkseni aikanaan ollut erillinen kylä, nykyään Mexico Cityyn kiinnikasvanut. Ihan sympaattinen paikka. Syy, miksi jotkut hullut turistit sinne matkustavat tuon pitkän matkan, ovat siellä olevat kanaalit ja "kelluvat" puutarhat niiden varrella. Juna-asemalta lähtien joka nurkan takana oli sadeasuisia meksikolaisia tonttuja polkupyörien kanssa, jotka neuvoivat tietä kanaaleille. Varmaan seurasivat meitä, sillä olimme varmasti ainoita turisteja jotka olivat moisella sateella matkaan lähteneet. Heidän harmikseen kävelimme kylän läpi hidastellen ja pidimme pitkän kaakao- ja kahvitauon sadetta pitäen. Lopulta olimme kanaaleilla, ja tontut saivat puhuttua meidät vuokraaman lautan kuskeineen. Hintaa lystille jäi tinkaamisen jälkeen alle 10 euroa per henki tunnin veneretkestä. Oli se kyllä sen arvoista, ja sadepäivä oli mitä parhain ajankohta istua katetussa veneessä ja katsella ohi lipuvia, erikoisia maisemia. Näimme mm. Isla de las munecaksen, saaren jonka puut on ripustettu tayteen vanhoja, raajapuolia nukkeja. Installaation on toteuttanut paikallinen kalastaja kanaaleistaan onkimista nukeista sinne hukkuneen pikkutyton muistoksi.

Oli jo ilta, kun palasimme keskustaan. Kävimme MuMeDi-designmuseon museokaupassa shoppailemassa tuliaisia muille ja vähän itsellemmekin. Oih, olin odottanut puoli vuotta pääseväni tuohon ihanaan kauppaan takaisin, ja rahaakin paloi siihen malliin. Sain jopa ostettua itselleni yhden julisteen, jonka hankkimatta jättämistä olen katunut joulukuusta lähtien. Muutakin kivaa löytyi. Kävimme illastamassa Cafe de Tacubassa (hieno paikka!) ja uudelleen Torre Latinoamericanan näköalapaikalla. Aamulla ostamamme lippu oli nimittäin voimassa koko päivän, että sikäli hyvä sijoitus. Jos näkymä oli jo päivänvalossa huikaiseva, voitte kuvitella mitä se oli pimeässä kun kaupungin valomeri jatkui horisonttiin saakka. Kuvia kertyi taas melkoisesti.

Keskiviikolle olimme jättäneet Teotihuacanin  retken. Sinne piti mennä bussilla tunti. Hienoja raunioita oli, eihän siinä mitään. Nuo kaikki on vaan niin moneen kerran täällä nähty, kuvissa ja videoissa, että ei niitä niin montaa tarvitse livenä kokea. Mayojen raunioita odotan, ne miellyttänevät silmääni enemmän kuin nuo atsteekkien pyramidit. Piti kuitenkin päästä taas kiipeämään suurimman pyramidin, Piramido del Solin huipulle. Hienot oli näkymät ja poltin nahkani. Paluumatkasta erityisesti metro-osuus bussiasemalta hostellille oli tuskainen. Koskaan en ole ollut niin täyteen ahdetussa metrossa. Ja koska metro pysähtyi joka asemalla varmaan viisi minuuttia, matka todella kesti. Sieltä päästyäni olin jonkin aikaa aivan puolikuollut.

Saman päivän ohjelmassamme oli myös siirtyminen Oaxacaan (Pueblan päätimme jättää väliin.) Ajoitus meni ilman aikataulujen katsomisia tuurilla aivan nappiin. Ehdimme juuri ja juuri neljän bussiin, seuraava olisi lähtenyt vasta pitkän ajan kuluttua. Matka kesti reilut kuusi tuntia ja oli minun kannaltani huonoon aikaan, kun en alkuillasta osaa nukkua. Maisemat olivat kuitenkin mielettömät, välillä menimme kapeita vuoristoteitä satojen metrien rotkojen reunalla. Oaxca näytti heti mukavalta paikalta, samoin hostel Mezkalito. Täällä on jopa useita suomalaisia tällä hetkellä.

Positiivinen ensivaikutelma säilyi tämän ensimmäisen matkapäivämme jälkeenkin. Olimme vain rauhassa, kävelimme ja katselimme ympärillemme. Kaunis ja leppoisa kaupunki, mitä nyt alamme olla niin etelässä että saamme turhan paljon huomiota osaksemme. Ihmiset mm. haluavat ottaa meistä valokuvia. Toiset kysyvät luvan, toiset eivät. Ja minä kun luulin että homma menee toisinpäin, ja alkuperäisasukkaat eivät pidä, että heitä kuvataan.

Zocalolla oli myös jotain poliittista kahinaa menossa, en tiedä liittyykö se taannoisiin opettajien ja virkavallan yhteenottoihin. Jotain mielipidevankeja vaadittiin vapautettaviksi. Oli banderolleja, mielenosoittajia, propagandaa ja autolasteittain konekiväärit tanassa patsastelevia poliiseja. Kaikkien huulilla asia tuntuu olevan, sillä ne muutamat paikalliset joiden kanssa kaduilla juttelimme, mainitsivat levottomuudet vähintään sivulauseessa,

Täällä on myös tosi hienoja koruja ja käsitöitä myynnissä. Eivätkä ne maksa paljon mitään. Jotain tuliaisia jo ostelinkin, ja vielä on pari päivää aikaa tehdä hankintoja. Käsitöiden lisäksi Oaxca on kuuluisa ainakin mezcal-viinastaan, molesta, suklaasta, kahvista ja intiaaniherkuista: paistettuja muurahaisia ja torakoita saisi ostaa kauppahallista, mutta taitaapa jäädä maistamatta.

Outi sai vihdoin viimein matkalaukkunsa. Oli jo aikakin. Ei sitä tuotu edes hostellille, vaan Outin piti itse käydä lentokentällä tuomassa se tullin läpi. Tyttöjen lentokentällä käynnin aikana minä siestailin hostellilla ja sain viimein monta päivää vanhan edellisen blogikirjoituksenkin nettiin. Matkatavaroiden mukana tuli kivoja tuliaisia, mm. salmaripullo (etiketitkin ovat uusineet!) Se katosi illan aikana kurkuista alas. (Oho, kuulostipas taas pahalta... mutta eihän puolessa litrassa ole kuin reilu desi tyttöä kohti.)

Kävimme tekemässä vielä yhden kävelyretken kaupungille ja pizzalla. Päivän paras oli  kuitenkin, kun Inkeri tahtoi nähdä illan pelin. Jalkapallohan on täällä jotain elämää suurempaa, ja Inkeristä on kehkeytynyt täällä intohimoinen Rayadosin, siis Monterreyn kotijoukkueemme fani. Tänään joukkue oli semifinaalissa (siis Meksikon liigan, kai?) Peli oli jo reilusti toisella puoliajalla, kun lähdimme etsimään paikkaa jossa näkisimme ratkaisun. Kävelimme kiireellä pitkin katuja ja eipä aikaakaan, kun silmämme havaitsivat yhdessä ikkunassa tv-ruudun josta tuli jalkapalloa. Sisään vaan ja istuuduimme nurkkapöytään.

Hetken kuluttua aloin ihmetellä, että olimmeko kenties tulleet jonkun olohuoneeseen. Jonkun sortin ruokapaikka oli sisustuksen perusteella kysymyksessä, mutta tuskinpa se auki enää oli. Ihmiset siellä vaikuttivat iltapalalla olevalta perheeltä. Ensin kaikki pälyilivät meitä hieman oudosti, mutta sitten tuli nainen oikein ystävällisesti kysymään, haluaisimmeko kenties jotakin. Pyysimme ja saimme limsaa. Koska kukaan ei ajanut meitä pois, katsoimme pelin muina naisina loppuun siellä. Perhekin oli oikein ystävällinen, paitsi taisivat olla vastustajajoukkueen kannattajia. "Onneksi" maaleja ei tullut ja ratkaisu oli tasapeli, joten pahempia yhteenottoja ei absurdissa kisastudiossammekaan syntynyt. Pelin päätyttyä kiitimme kauniisti, maksoimme ja poistuimme hostellille. Olipas taas hauskaa.